7: Pieni joulusatu

Hurja tuuli oli tyyntynyt yön aikana ja valesypressikin oli vielä tiukasti kiinni maassa. Ihme kyllä, mutta lumiukon hattukaan ei ollut lähtenyt tuulen mukaan. Yhtäkkiä valesypressi kuuli jotain. Aivan kuin iloista puheensorinaa. Äänet voimistuivat hiljalleen ja pian valesypressi erotti lumipenkan takaa kolme punaista tonttulakkia. Kohta lumikinos madaltui sen verran, että tontut näkyivät kokonaan. Etummaisella oli jokin pussukka selässään.

Ne jatkoivat matkaansa määrätietoisesti eteenpäin, kunnes yksi tontuista vilkaisi sivulleen ja huomasi valesypressin. "Hei, katsokaa mitä tuolla näkyy! Eikö siellä olisikin hyvä pitää evästauko?", se huudahti. Kaksi muuta olivat samaa mieltä ja niin kolmikko kääntyi suoraan kohti valesypressiä ja kiveä. "Katsokaa tuota lumiukkoa! Täällä on käynyt joku ennen meitä", tontut puhelivat.

Ne levittivät punaruudullisen huovan kiven viereen hangelle ja istahtivat syömään pipareita. "Miksi emme ole aiemmin tienneet tästä? Tässä vuoren kupeessahan on mainio eväsretkipaikka", yksi tontuista pohdiskeli. "Täällä taisi olla aiemmin tiheä kuusikko. Nyt kun ihmiset veivät kuuset joulupuiksi, niin maisema avartui ja tämä suloinen puu näkyy kauas", toinen vastasi.

"Hei, mutta nyt meidän pitää jatkaa matkaa! Tullaan joku toinen päivä tänne uudelleen koko porukan kanssa", partasuinen tonttu ehdotti ja alkoi kääriä huopaa takaisin selkäänsä. Pian tontut olivat tallustaneet tiehensä, mutta valesypressi ihmetteli kuulemaansa mielessään. "Sanoivatko tontut juuri, että tulevat tänne vielä uudelleen ja ihan isolla porukalla?", se mietti. Jos hänellä olisi ollut jalat, hän olisi varmaan juossut innoissaan kiven ympärillä. Nyt hän tyytyi heiluttelemaan oksiaan. Koskahan tontut tulevat? Joko huomenna?