Suuri Kitkemispäivä - humpuukia?

Sohaisen varmaan jonkinlaiseen ampiaispesään tällä postauksella mutta julkaisen sen silti. Joskus on ihan kiva herättää keskustelua ja uskon, että me puutarhaihmiset osaamme kyllä käyttäytyä, vaikka olisimme täysin eri mieltä asiasta. Monet uskovat puutarhatöiden ajoittamiseen kuun mukaan. En nyt ota kantaa siihen, toimiiko se näin niin kuin ylipäätään, vaan esitän omat havaintoni Suuresta Kitkemispäivästä. Olen aina ihmetellyt sitä, miksi kuun mukaan kylvöpäivät sun muut vaihtelevat mutta vuoden paras kitkemispäivä on aina 18.6. aamupäivällä riippumatta siitä, mikä kuun vaihe sattuu olemaan. Hyvin epäilyttävää minusta. Aiempina vuosina olen kotona ollessani kokeillut kitkeä erityisen hankalia paikkoja Suurena Kitkemispäivänä juuri oikeaan aikaan mutta tarkempi testaaminen ja varsinkin asian dokumentointi on jotenkin jäänyt tekemättä. Nyt oli siis korkea aika tehdä asialle jotain.

Muutama aamupäivän mittaan hankalista paikoista kitketty voikukka. Osasta jäi käteen pelkät lehdet, osasta lähti ehkä puolet juuresta.

Meillä hankalimmat kitkettävät ovat kivipolut, joiden väliin on joihinkin kohtiin pesiytynyt voikukkia. Täältä on löytynyt voikukkia, joilla on jopa puolen metrin syvyyteen uppoutuneet juuret. Ymmärrettävästi en ole kivipolkuja perustaessani ihan joka kohdasta vaihtanut maata niin syvälle (hyvä jos 10cm...) ja sieltäpä ne voikukat puskevat esiin monta kertaa kesässä vaikka kuinka niitä kävisi nyppimässä. Myrkkyihin en koske, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää sinnikäs kitkeminen. Koskaan eivät ole voikukat suorastaan hyppineet kivipolkujen saumoista roskaämpäriin eivätkä pysyneet poissa erityisen pitkään, vaikka miten tarkasti niiden kitkemisen ajoittaisi vain erityisen hyviin kitkemispäiviin. Siinä oli riittämiin lisäsyytä tutkia asiaa tarkemmin ja saada varmuus siitä, onko koko juttu vain hölynpölyä vai onko asiassa sittenkin jotain, mitä ei voi järjellä selittää.

Kaksi aamupäivän testialuetta etupihalta. Vasemmalla lähtötilanne, keskellä heti kitkennän jälkeen, oikealla päivä, jolloin huomasin kitketyissä uutta kasvua (ympyröidyt kohdat).

Valitsin testialueiksi etupihan kiveyksen ja autotallin seinustan, joissa tuntuu olevan ihan sitkeimmät voikukat. Otin etupihalta kaksi pienempää lämpärettä ja autotallin luota yhden alueen, jotka kitkin aamupäivällä, niin kuin ohje kuului. Etupihalta toiset kaksi kohtaa ja autotallin luota yhden kitkin samana päivänä vasta myöhään iltapäivällä, jotta voin vertailla suht luotettavasti tuloksia. Jos Suuressa Kitkemispäivässä on tehoa, samanlaisista paikoista samoilla välineillä samana päivänä mutta eri aikaan kitkettynä pitäisi nähdä selvästi ero siinä, kuinka voikukat lähtevät irti tai vähintäänkin aamupäivällä kitkettyjen pitäisi lähteä uudelleen kasvuun selvästi huonommin kuin iltapäivällä kitkettyjen. Mitäpä luulette, kuinka kävi?

Autotallin seinustalta kahden eri aikaan kitketyn paikan vertailut.

Aamupäivän kitkeminen oli yhtä tuloksetonta kuin aina ennenkin: suurin osa voikukista lähti vain parin sentin mittaisella juurenpätkällä siitä huolimatta, että kaivoin juuria sen verran esille kun niitä kivien välistä sai. Osasta jäi vain lehtitupsu käteen. Kolme voikukkaa lähti sentään kokonaan juurineen: kaikki tämän kevään siementaimia, joilla oli 2-4-senttiset juuret. Iltapäivän kitkemistulos oli yhtä surkea. Kuviin laitetuista kellonajoista huomaa, etten kokeillut kitkeä näitä testialueita lähempänä klo 11. Meillä oli muuta kiirettä juuri silloin, joten minulla oli käytettävissä vain aikaisempi aamupäivä. Aiempina vuosina olen kitkenyt jopa koko klo 9-14 välin enkä ole silloinkaan huomannut mitään eroa kitkemistuloksessa, joten tähän testiin sai luvan riittää tämä lyhyempi aikaväli. Koska tässä tehdään (puoli)tarkkaa tieteellistä koetta, en voinut vielä tässä vaiheessa vetää johtopäätöksiä kitkemispäivän tehosta. Siispä jätin alueet tarkkaan seurantaan ja otin uudet kuvat silloin, kun huomasin maahan jääneiden juurenpätkien versovan uutta vihreää.

Oikea päivä mutta aivan väärään aikaan suoritettu kitkentä etupihalla. Alarivin testin huomasin versovan jo 26.7. mutta kuvan ottaminen unohtui.

Ja jotta testaaminen varmasti olisi mahdollisimman luotettavaa, päätin ottaa vielä pari päivää myöhemmin kaksi uutta kohtaa seurattavaksi, jotta nähdään, millainen tulos saadaan verrokiksi. Oletettavasti siis näinkin väärään aikaan kitketyt kohdat alkaisivat versoa todella paljon nopeammin kuin oikeana päivänä oikeaan aikaan kitketyt paikat. Tutkikaapa tarkkaan päivämääriä seuraavista kuvista.

Etupihalta nämäkin testikohdat. Alarivin testialue ei ole alkanut versoa vieläkään.

Tällä kokemuksella, mikä minulle on karttunut muutaman vuoden aikana, sanoisin, että ihan paras on kitkeä kiveysten saumat keväällä melko pian lumien sulettua. Ainakin voikukat tuntuvat silloin lähtevän ihan helpoiten irti ja vielä pitkillä juurilla, joten uusi kasvu on silloin luonnollisesti kituliaampaa. Ihan turhaa on odotella kesäkuun puoleenväliin saakka ja samalla katsella enemmän ja enemmän rehottavia rikkaruohotuppaita. Tarkemmin näitä testialueita seuratessani totesin myös, että ne voikukat, joilla oli jo valmiiksi hennompi juuri, lähtivät huomattavasti hitaammin kasvuun kuin ne, joilla maahan jäänyt juuri oli paksu ja vahva. Näitä hankalimpia paikkoja kun on kitkenyt vuosi toisensa perään monta kertaa kesässä, tavallaan tietää jo ennestään, mikä "vanha tuttu" voikukka ilmestyy aina uudelleen kitkettäväksi. Kerta kerralta se vain heikkenee, kun kasvi ei ehdi kerätä energiaa juureensa ennen uudelleen kitkentää. Tehkää te muut vain ihan miten haluatte mutta minä itse jätän kuun jatkossa vain möllöttämään yötaivaalla ja kitken silloin kun sattuu huvittamaan!

Rikasta asiaa

Heinäkuu hujahti ohi ja on vuorossa elokuu. Ja se on toistaiseksi ollut hyvin märkä. Juuri nytkin sataa kaatamalla, joten pysytellään sisätiloissa ja pohdiskellaan asiaa, josta harvemmin tulee ääneen pohdiskeltua muuten kuin manaamismielessä.

Tämä leijonankita on viimevuotisista kasveista itsekseen kylväytynyt. Esikasvatetut taimet ovat vasta nupulla, tosin kylvinkin ne vasta toukokuun alussa.

Kiinnitin tässä eräänä päivänä huomiota siihen, että kukkapenkkieni lajivalikoima on kasvanut muutenkin kuin itse kasveja istuttamalla. Ensimmäisen parin vuoden aikana kitkin kasvimaalta ja kukkapenkeistä lähinnä ratamoa, voikukkaa, rönsyleinikkiä ja valvattia. Ihmettelin sitä, että vesiheinää ja savikkaa ei näkynyt juuri lainkaan. Ne olivat nimittäin olleet itselleni ne tutuin kitkettävä silloin kun vielä asuin kotona ja autoin äitiäni puutarhatöissä. Nautin kyllä siitä, ettei rikkaruohoja näkynyt, pääsinhän siten itse helpommalla kitkemisen osalta. Muutaman vuoden vanhoihin kukkapenkkeihin alkoi hiljalleen ilmestyä vähän vesiheinääkin, mutta vasta tänä kesänä olen löytänyt jauhosavikoita. Kitkin myös heinäkuussa ensimmäisen kerran pelto- ja kirjopillikkeen. Olisin varmaan ottanut historiallisesta hetkestä kuvan, jos olisi ollut minkäänlaista kamerantapaista silloin käden ulottuvilla.

Pari vuotta sitten vesiheinätilanne näytti tältä: yksittäinen kasvi parin metrin välein.

Mistä sitten nämä "uudet" rikkaruohot kumpuavat? Kukaan tuskin on huvikseen kierrellyt öisin puutarhassani viskelemässä rikkaruohojen siemeniä ja kun naapureissa ei ole juuri muuta kuin nurmikkoa, ilmiö ei ihan selity silläkään, että siemeniä lentelisi toisten pihoilta. Tokihan tuulen mukana varmasti joitakin siemeniä tulee, mutta nekin todennäköisesti olisivat hajallaan sekä uusissa että vanhoissa kukkapenkeissä. Törmäsin eräänä päivänä vanhassa puutarhalehdessä artikkeliin, jossa kerrottiin, millaisissa olosuhteissa mikäkin rikkakasvi viihtyy ja mitä rikkakasvien lajivalikoima kertoo puutarhan olosuhteista. Esimerkiksi piharatamo ja pihasaunio kertovat tiivistyneestä maasta, ja peltokorte sekä ahosuolaheinä happamuudesta. Jauhosavikka ja pihatähtimö (eli tutummin vesiheinä) viihtyvät ravinteikkaassa maassa. Tämä tiivistelmä oli siis hyvin suppea ja monet rikkakasvit kertovat useammasta eri maaperän ominaisuudesta. Kannattaa tutustua aiheeseen, netistäkin näytti löytyvän lisää tietoa.

Viimevuotisen puutarhakompostin mukana levisi nukkapähkämön siemeniä ympäri pihaa. Siellä ovat sulassa sovussa ratamoiden ja voikukkien seassa.

Palataanpa sivuraiteilta takaisin omaan puutarhaani. Pitkään jatkunut maan parantaminen on selvästi muokannut kukkapenkkieni mullasta viljavampaa ja siksi maassa jopa vuosikymmeniä odotelleet rikkaruohojen siemenet ovat alkaneet itää. Toisaalta olen hyvilläni siitä, että maa on parantunut, mutta lisääntyneistä rikkaruohoista en ole ihan niin iloinen. Luulen, että viime ja tänä kesänä tehdyissä istutuksissa maan paraneminen näkyy paljon nopeammin kuin ensimmäisissä kukkapenkeissä. Meni nimittäin muutama vuosi ennen kuin aloin saada tarpeeksi paljon kompostimultaa kukkapenkkien maanparannukseen. Pieneltä neliömäärältä ei vain irtoa niin paljoa kitkentäjätettä ja kuihtuneita varsia kompostiin laitettavaksi kuin nykyiseltä kukkapenkkien pinta-alalta. Nyt kun kompostimultaa tulee suunnilleen kuution verran vuodessa, riittää siitä useampaankin kukkapenkkiin levitettäväksi. Olen myös oppinut tuntemaan puutarhani eri osien olosuhteet ja maaperän laadun tarkemmin, joten huomaan nopeammin, millaisia toimenpiteitä missäkin tarvitaan. 

Kukkapenkeistä löytyy edelleen myös paljon muuta kuin kompostoitavaa jätettä. Kuinkahan pitkään edelliset asukkaat ovat etsineet taskulamppuaan?

Niin tympeää kuin kitkeminen voi joskus olla, niin siinä ainakin tulee tarkasteltua maata lähietäisyydeltä ja jos opettelee lukemaan rikkojen kertomia viestejä, voi oppia jotain aivan uutta omasta puutarhastaan. Maan tiiviyden kyllä huomaa kun iskee lapion maahan, mutta happamuutta tai ravinnetasoa on jo hankalampi päätellä silmämääräisesti. Kun seuraa, mitkä rikkaruohot kukkapenkeissä tai kasvimaalla milloinkin runsastuvat tai vähenevät, siitä voi tulkita monenlaisia asioita maaperän voinnista. Minulle tämä oli jännittävää tietoa, joka konkretisoitui kerralla kun huomasin rikkojen lajivalikoiman muutoksen vuosien varrella.

Eniten vesiheinää ja ne muutamat uudet rikkaruohot ovat löytyneet kärhökaari- ja majapenkeistä. Tämä alue muuttuikin ensimmäisenä nurmikosta kasvimaaksi ja myöhemmin kukkapenkiksi.

Loppukevennyksenä kuva viikonlopun matkalta. Appivanhemmat olivat saaneet viime viikolla karvaista perheenlisäystä ja tokihan uuden tulokkaan ristiäiskahveilla piti käydä. Karo tiesi heti, kuinka pikkuisen kanssa käyttäydytään, mutta pentu taisi olla alkuun sitä mieltä, että moinen karvakasa on vähän pelottava otus. Pian alun ujostelu kuitenkin unohtui, kun pystykorva nimeltä Heila huomasi, kuinka mukavaa tuuheassa turkissa roikkuminen voikaan olla. Tosin Karon tuppoina irtoavat karvat jäivät inhottavasti hampaisiin jumiin. Karon karvanlähtöaika kun sattui vähän hankalaan aikaan pennun leikkejä ajatellen.

"Älä syö sitä käpyä".

Joko teillä alkaa olla maa kastunut pitkän kuivuuden jälkeen? Entä ovatko rikkaruohot heränneet kosteutta saatuaan? Meillä ainakin pitää lähteä tutkimaan ja kurittamaan lajivalikoimaa heti kun sää poutaantuu.

Sodassa on vain yksi voittaja

Päivän pakollinen kärhökuva tuleekin tällä kertaa heti alkuun. 'Piilu' ilta-auringossa.

Vuosi sitten keväällä kerroin tontillemme yrittävistä (ja jo soluttautuneista) vihollisjoukkioista. Monta taistelua on sen jälkeen käyty ja monta voitettu. Eteläiseen osan soluttautunut Vakooja Vuohenkello on kärsinyt suuret tappiot ja joutunut luovuttamaan valtaamansa alueen hallinnan patiolle. Viimeiset rippeet vuohenkellojen suuresta mahtisuvusta sinnittelevät grillikatoksen varjossa ja siperianpihdan juurella.

Ennen tässä oli vuohenkellon valtaamaa nurmikkoa.

Vänrikki Vuohenputki heittäytyi suuressa voitonriemussaan huolimattomaksi ja sai huomata, että se tulee kostautumaan mitä julmimmalla tavalla: vuohenputken suuri, yhtenäinen armeija on nyt hajallaan eikä tulevaisuus näytä hyvältä. Keskellä olleet vahvimmat taistelijat haudattiin elävältä yhdessä silmänräpäyksessä. Jättipalsamin lennostokaan ei ole onnistunut hyökkäyksissään valtaamaan uusia alueita ja tuho on käynyt. Valtavat sotakoneiden laivueet ovat himmeä muisto vain ja lennosto on pieni joukko toisistaan hajallaan olevia yksiköitä.

Muistanette tämän kuvan muutaman päivän takaisesta postauksesta? Vuohenputkia jäi aika paljon kivituhkan alle ja marjapensaan kohdalta on maat vaihdettu kokonaan. Kesällä 2015 taka-alalla oleva metsä lainehti vaaleanpunaisena jättipalsamista.

Eversti Pihlaja-angervo on joutunut huomaamaan, että yksikään hänen lähettämänsä tiedustelija ei palaa elävänä takaisin. Lisäksi divisioonaan iski kesän aikana kahdesti salaperäinen, lehtiä riipivä hirviö ja eversti joutui peruuttamaan hyökkäyskäskyn joukkojen toipumiseen asti.

Sitkeästi pihlaja-angervo yrittää kasvattaa uudet lehdet kerta toisensa jälkeen. Kannattaako näin myöhään syksyllä uusien lehtien kasvattaminen? Sen näemme ensi keväänä.

Suurimmat tappiot on kuitenkin kokenut vallattavan alueen luoteisnurkkauksessa leiriä pitänyt Kenraali Tuoksuvattu. Verisiä taisteluita käytiin jatkuvasti keinoja kaihtamatta ja vaaroista välittämättä. Tuoksuvatun joukot saivat kokea karmaisevan kohtalon, sillä vallattava alue sai liittolaisekseen kemiallisia aseita käyttävän suurvallan. Viikonloppuna alkoi tunteja kestänyt vainajien raivaus ja maamiinojen purkaminen. Tässä sodassa on ainoastaan yksi voittaja eikä se ole tuoksuvattu. Maan alle piiloutuneet viimeiset hyökkääjät on määrätty teloitettavaksi ilman armahdusoikeutta saman tien kun uskaltavat rumia naamojaan näyttää. Vallattu alue uudelleenrakennetaan pian ja asutetaan rauhanomaiseen yhteiseloon pystyvillä asukkailla.

Sunnuntaina iltapäivällä ennen vainajien raivausta näytti tältä.

Reilu vuorokausi myöhemmin ovat maisemat avartuneet.

Kivikkorinteen pituus kolminkertaistuu kun pääsen asettelemaan kiviä ja istuttamaan kasveja. Muutama kivi on jo löytänyt paikkansa.

Kasa vainajia odottaa "ruumisautoa" (kunta lupasi hakea juurakot pois). Muuten kaivoin koko alueen itse, mutta isäntä ja naapurin herrasmies tulivat lapioineen apuun viimeisen metrin raivauksessa. Rinteen loppupäässä maa on selvästi savisempaa, joten töitä sai tehdä juurakoiden kaivamisessa.

Meidän ja naapurin tonttien välissä on kaistale kunnan maata. Keskellä on suuri, upea kivi, joka näkyy nyt hyvin. Melkein houkuttaisi jatkaa istutuksia kivelle asti ja tuoda se kunnolla esiin, mutta tulisi vallattua ehkä turhan paljon kunnan maata. Saisikohan kiveä tyrkättyä vähän lähemmäs...?

Ja pieni gallial... savolaispuutarha jatkoi elämäänsä entiseen tapaan vihollisten joutuessa kerta toisensa jälkeen perääntymään.

Hyökkäykseen!

Kenraali Tuoksuvattu on kerännyt joukkonsa ja valmistautuu hyökkäämään. Tukikohdaksi on pystytetty leiri vallattavan alueen luoteisnurkkaukseen.

Tästä leiristä tullaan tappelemaan viimeiseen versoon!

Vakooja Peltovalvatti on onnistunut soluttautumaan alueelle ja välittää tietoja Majuri Leskenlehdelle pohjois- ja itäreunalta. Majuri Leskenlehti on hajauttanut pataljoonansa hyökkäämään pohjois-, itä- ja etelärajoilta yhtä aikaa. Tiedustelijoiksi hän on pakkovärvännyt Voikukan ja Rönsyleinikin.

Leskenlehti strategisessa palaverissa Rönsyleinikin, Voikukan ja Vakooja Peltovalvatin kanssa.

Samaan aikaan  Eversti Pihlaja-angervo on kärsinyt hetkellisen tappion alueen itälaidalla ja joutunut peräytymään. Divisioona on kuitenkin pian taas täydessä hyökkäysvalmiudessa.

Pihlaja-angervo valmistautuu uuteen hyökkäykseen.

Alueen etelälaidalla loppukesän ilmahyökkäystä valmistelee Jättipalsamin Lennosto. Sisäpiirin tietoja välittää vakoojaksi osoittautunut Vuohenkello, joka on salakavalasti onnistunut linnoittautumaan eteläiseen osaan aluetta. Vuohenkellon välittämiä tietoja ilmeisesti salakuuntelee Kapteeni Korte, joka yrittää vaivihkaa soluttaa itsensä alueelle.

Jättipalsamin Lennosto rakentamassa hyökkäyskoneistoaan.

Vuohenkello on onnistunut tekemään nurmikolta aluevaltauksen.

Kapteeni Korte luulee olevansa ovela, kun pujottelee valkovuokkojen seassa.

Länsirajalla puolustus on pahasti pettänyt ja Vänrikki Vuohenputki joukkueineen valtaa aluetta keskilehteä näyttäen.

"Ruohonleikkuri? Hähähää! Lapio? Ruahhhahaa! Maansiirtokone? Älä edes vaivaudu, voiton mahdollisuuksia ei ole!"

Pahalta näyttää, mutta ilman taistelua en häviä tätä sotaa!