9: Pieni joulusatu

Aamulla varhain valesypressi heräsi hangen narahteluun ja kiivaaseen puheensorinaan. "Kyllä se täällä jossain on! Ihan varmasti!" sanoi tuohtunut ääni. "Maisema vain näyttää lumisateen jälkeen aivan erilaiselta", jatkoi toinen. "Hei, tuolla se on! Näettekö? Ressukka on hautautunut melkein kokonaan lumeen", ilmoitti kolmas. Tonttujoukko piti pikaisen tilannepalaverin ja levittäytyi sen jälkeen valesypressin ja kiven ympärille. Ne alkoivat pudistella lunta pois valesypressin ja kiven päältä.

Valesypressi oli niin riemuissaan saadessaan joukon tonttuja luokseen, että heilautti reippaasti oksiaan. Hän hämmentyi, kun hetkeen ei näkynytkään yhtään mitään. Oliko hän kuullut harhoja? Pian valesypressin oksien päältä tippuneen lumen seasta alkoi näkyä liikehdintää ja punaiset tonttulakin kärjet pilkistelivät yksi toisensa jälkeen esiin.

Viimein kaikki yhdeksän tonttua olivat kaivautuneet esiin ja puhdistivat lumet myös kivenmurikan ja lumiukon päältä. Riemua riitti ja koko tonttujoukko oli yhtä mieltä siitä, että kolmen ensimmäisen tontun löytämä retkipaikka oli karttaan merkitsemisen arvoinen. Illan pimetessä tontut sytyttivät valesypressin viereen nuotion ja kertoivat tarinoita toisilleen.

Valesypressi kuunteli tonttujen jutustelua haltioituneena ja enemmän kuin mielellään hän yön tullen päästi tontut oksiensa suojaan nukkumaan. Mitähän huomenna tapahtuisi?

8: Pieni joulusatu

Pikkuinen valesypressi oli nukkunut mainiosti ja nähnyt unta tonttujen eilisestä eväsretkestä. Hän heräsi uuteen aamuun intoa täynnä ja tähyili kaukaisuuteen, jos sieltä vaikka alkaisi kuulua puheensorinaa tai näkyä punaisia hiippalakkeja. Valesypressi odotti ja odotti, mutta ei nähnyt muuta kuin hiljalleen leijailevia lumihiutaleita.

Taivas oli harmaa ja lunta satoi koko ajan enemmän. Valesypressi, kivi ja lumiukko olivat saaneet jo ohuen lumihunnun ylleen. Iltaan mennessä lunta oli tuiskuttanut jo niin paljon, että kaikki kolme olivat jo melkein kokonaan hautautuneet hangen alle.

"Voi surkeuksien surkeus", ajatteli valesypressi, "löytävätköhän tontut minua enää ollenkaan?"

7: Pieni joulusatu

Hurja tuuli oli tyyntynyt yön aikana ja valesypressikin oli vielä tiukasti kiinni maassa. Ihme kyllä, mutta lumiukon hattukaan ei ollut lähtenyt tuulen mukaan. Yhtäkkiä valesypressi kuuli jotain. Aivan kuin iloista puheensorinaa. Äänet voimistuivat hiljalleen ja pian valesypressi erotti lumipenkan takaa kolme punaista tonttulakkia. Kohta lumikinos madaltui sen verran, että tontut näkyivät kokonaan. Etummaisella oli jokin pussukka selässään.

Ne jatkoivat matkaansa määrätietoisesti eteenpäin, kunnes yksi tontuista vilkaisi sivulleen ja huomasi valesypressin. "Hei, katsokaa mitä tuolla näkyy! Eikö siellä olisikin hyvä pitää evästauko?", se huudahti. Kaksi muuta olivat samaa mieltä ja niin kolmikko kääntyi suoraan kohti valesypressiä ja kiveä. "Katsokaa tuota lumiukkoa! Täällä on käynyt joku ennen meitä", tontut puhelivat.

Ne levittivät punaruudullisen huovan kiven viereen hangelle ja istahtivat syömään pipareita. "Miksi emme ole aiemmin tienneet tästä? Tässä vuoren kupeessahan on mainio eväsretkipaikka", yksi tontuista pohdiskeli. "Täällä taisi olla aiemmin tiheä kuusikko. Nyt kun ihmiset veivät kuuset joulupuiksi, niin maisema avartui ja tämä suloinen puu näkyy kauas", toinen vastasi.

"Hei, mutta nyt meidän pitää jatkaa matkaa! Tullaan joku toinen päivä tänne uudelleen koko porukan kanssa", partasuinen tonttu ehdotti ja alkoi kääriä huopaa takaisin selkäänsä. Pian tontut olivat tallustaneet tiehensä, mutta valesypressi ihmetteli kuulemaansa mielessään. "Sanoivatko tontut juuri, että tulevat tänne vielä uudelleen ja ihan isolla porukalla?", se mietti. Jos hänellä olisi ollut jalat, hän olisi varmaan juossut innoissaan kiven ympärillä. Nyt hän tyytyi heiluttelemaan oksiaan. Koskahan tontut tulevat? Joko huomenna?

6: Pieni joulusatu

6.12. oli hyvin tuulinen päivä. Valesypressistä tuntui, että tuulenpuuskat vielä riuhtaisevat hänet juurineen ilmaan. Ihme, että pienen tontun tekemä lumiukko pysyi paikoillaan. Kivenmurikkaa tällaiset tuulenpuuskat eivät hetkauttaneet suuntaan tai toiseenkaan, mutta häntäkin hieman hirvitti valesypressin puolesta. Yhtäkkiä vuorenrinteen takaa ilmestyi tuulessa villisti kieppuva ja rapiseva asia, joka takertui valesypressin oksiin. Pieni puu säikähti sitä niin kovasti, että melkein pudotti neulasensa!

Kivi tiesi kertoa, että tuulen mukana oli lentänyt Suomen lippu. Se oli tehty paperista, joten ehkä joltain epäonniselta lapsukaiselta oli karannut koulussa askarreltu lippu. Oli nimittäin Suomen itsenäisyyspäivä. Kauaa lippu ei valesypressiä koristanut, sillä kovempi tuulenpuuska riuhtaisi sen irti ja se lähti jatkamaan matkaansa hangen päällä lepattaen. Kuinkahan käy valesypressin? Lähteekö sekin tuulen mukana maailmalle?

Hyvää itsenäisyyspäivää!

5: Pieni joulusatu

Sana yksinäisestä valesypressistä ja kivestä levisi. Lettipäinen tonttutyttö oli törmännyt eilen hyvin kiireisen oloiseen pikkutonttuun, joka oli huitaissut kädellään vuoren suuntaan ja pyytänyt tonttutyttöä käväisemään siellä. Tonttutyttö ei yhtään tiennyt, mitä vuoren takana olisi, mutta lähti silti kiireen vilkkaa pikkutontun osoittamaan suuntaan. Jotain hyvin tärkeää siellä piti olla, sillä eihän tonttu juoksuttaisi toista tonttua joulukuun kiireiden keskellä turhan takia. Vuoren ympärillä ei ollut näkynyt mitään muutakaan, joten tonttutyttö arvasi löytäneensä pienen tontun tarkoittaman paikan. Kukapa muukaan olisi tehnyt lumiukon tänne kuin leikkimielinen pikkutonttu.

"Hmm... Kyllä... Aivan selvästi tässä on potentiaalia... Hmm...", mutisi tonttutyttö kierrellessään valesypressin ympärillä. "Nyt minulle tuli aivan hirmuinen kiire, suokaa anteeksi", tonttutyttö hihkaisi pois juostessaan. Valesypressi ja kivi olivat aivan ymmällään. Mitä ihmettä tämä pikavierailu oikein tarkoitti? Mitä tonttutyttö oikein pohdiskeli?

4: Pieni joulusatu

Aamulla juuri auringon noustua tonttu alkoi työn touhuun. "Minun täytyy lähteä pian, mutta teidän ei tarvitse silti jäädä yksin", se jutteli lumipalloja pyöritellessään. Yön aikana lämpötila oli kohonnut sen verran, että tonttu sai tehtyä komean lumiukon valesypressin ja kiven seuraksi.

Lumiukon valmistuttua tonttu viipotti juoksujalkaa tiehensä ja jätti kolmikon tutustumaan toisiinsa.

"Tämäpäs onkin varsin erikoinen joulukuun alku", tuumi valesypressi. Kivikään ei ollut moista nähnyt, vaikka oli vanha kuin aika. Mitähän kaikkea vielä ehtii tapahtua?

3: Pieni joulusatu

Valesypressi ja kivi heräsivät seuraavana aamuna lumessa hiljaa narahtelevien askelten ääniin. Pian vuorenrinteen takaa ilmestyi pieni tonttu, joka kertoi tavanneensa eilen punatulkun. Lintu oli kertonut, että vuoren takana yksinäinen parivaljakko voisi kaivata jouluseuraa. Tonttu päätti lähteä katsomaan, kenestä punatulkku mahtoi puhua. 

Tonttu istahti kivelle ja tuumaili, että sehän oli kuin juuri hänelle tehty. Pitkän kävelymatkan jälkeen oli mukava lepuuttaa jalkojaan. Kivi oli aivan ihmeissään, sillä kukaan ei ollut koskaan huomioinut häntä eikä varsinkaan pitänyt häntä hyödyllisenä. Alkuhämmennyksestä toivuttuan hän huomasi, että ei ollut oikeastaan yhtään hassumpaa hoitaa näin tärkeää tehtävää. Tonttu kertoili tarinoita joulusta; siitä, kuinka kaikki kerääntyvät viettämään aikaa yhdessä, joululaulut soivat ja tuoksuu joululta.

Talvipäivä pimeni pian ja tonttu kaivautui valesypressin oksien alle nukkumaan. Pikkuinen puu ja kivi olivat onnesta soikeina, sillä tämä oli ollut yksi heidän onnellisimpia päiviään. Mahtaisiko tonttu viettää heidän kanssaan seuraavankin päivän?

2: Pieni joulusatu

Pikkuinen valesypressi ja kivenmurikka heräsivät uuteen aamuun. Kummatkin yllättyivät, kun punatulkku lennähti hangelle. "Minä luulin, että ihmiset veivät kaikki puut mennessään, mutta onhan täällä vielä yksi jäljellä. Mahtaa sinulla olla orpo olo kun joudut yksin täällä hangessa seisomaan", se sirkutti.

Valesypressi ei osannut sanoa oikein mitään, kunhan kohautti vain oksiaan. Olihan hänellä kuitenkin kivi seuranaan. Ei sen väliä, vaikka kivi ei mikään sanaseppo ollutkaan.

Punatulkku oli pitkään hiljaa ja näytti pohtivan jotain mielessään. "Eihän tämä nyt sovi ollenkaan, että noin suloinen pikku puu joutuisi viettämään joulun yksin murjottavan kivenjärkäleen kanssa", se mutisi pois lentäessään. Valesypressi ja kivi katsoivat kummissaan toisiaan. Mitähän punatulkku oikein keksisi?

Pieni joulusatu

Kerron teille tarinan suuren vuoren juurella kasvavasta pienestä valesypressistä, jonka suurin unelma oli olla joulukuusi. Pikkuisella puulla ei ollut enää yhtään puuystävää, sillä kaikki hänen vierellään kasvaneet kuuset olivat päässeet koristamaan ihmisten joulukoteja. Kukaan ei ollut huolinut vinoon kasvanutta valesypressiä, kun vierellä oli toinen toistaan komeampia kuusipuita. Ainoastaan vanha, juronpuoleinen kivenmurikka piti hänelle seuraa. Vaikka kivi ei paljoa puhellut, pikkuinen puu silti vaistosi, että kivenkovan pinnan alla sykki, noh, jos ei pehmoinen, niin ainakin lämmin sydän.

Marraskuun viimeisinä päivinä oli satanut lunta. Valesypressin mielestä pumpulinpehmoiseen lumeen peittynyt maailma näytti taianomaiselta, jopa ilmassa tuntui olevan taikaa. Mitähän joulu toisi tullessaan?

Kasvinjalostusta

Talvi palasi meille toissapäivänä, jolloin satoi taas monta senttiä lunta. Kiertelin eilisaamuna kameran kanssa ja huomasin, että oli syntynyt uusia kasvilajikkeita. Esittelen teille niistä muutaman. Lopussa myös pari muuta kuvaa. Ensimmäisessä risteymässä vanhempina ovat jaloangervo 'Brautschleier' ja lumi.

Syntynyt jaloangervoristeymä kantaa lajikenimeä 'Schneeschleier' (Braut=morsian, Schleier=huntu, Schnee=lumi).

Etupihan pensasryhmässä syyshortensiasta ja mustilanhortensiasta on syntynyt jotain aivan muuta:

Lumipallohortensioita.

Sivupihallakin on tapahtunut juttuja.

Lumi + koira = lumihepuli, josta en saanut kuin yhden tarpeeksi tarkan kuvan. Taustalla ilmiselvästi "nietospensaita".

Lumihepuli kesti tällä kertaa vain lyhyen hetken. Liian vähän lunta kai.

Olohuoneen ikkunanäkymät paranivat hetkellisesti lumen myötä. Valosarjan valkoinen johtoin hävisi täydellisesti lumiseen maisemaan.

Illalla valot loistavat kauniisti lumisten oksien seasta ja valaisevat suuren osan takapihasta.

Köynnösportti ja siihen jättämäni tuoksuherneen ja tuoksuköynnöskuusaman varret saivat kevyen lumikuorrutuksen ylleen. Lumi paljasti myös rusakoiden kulkureitin takapihalle. Kuvassa ihan tuoreet jäljet toissaillalta.

Eilen aamupäivällä alkanut räntäsade ja reilu plussakeli saivat pääni ilmeisesti sekoamaan työmatkalla, sillä poikkesin hetken mielijohteesta puutarhamyymälässä. Räntäsateessa ja kymmenen sentin kuraloskassa ajaminen alkoi potuttaa ja oli pakko saada tauko, kun kerta aikaakin oli reilusti. Ajattelin vain hakea ideoita jouluasetelmiin, mutta ostinkin reilussa alennuksessa olleita kukkasipuleita. En tiedä, mitä ihmettä oikein ajattelin, sillä vasta iltamyöhällä kotona tajusin, että yksi pusseista ei todellakaan ollut sitä, mitä minun piti ostaa!

Hollanninkurjenmiekat ja valkoiset scillat olivat sitä mitä pitikin, mutta miksi ihmeessä ostin pussillisen sinisiä kevättähtiä, joita minulla on jo ennestään? Vannon, että kädessäni oli vielä kaupassa hyllyn ainoa pussi valkoisia kevättähtiä! Toisena vaihtoehtona oli 'Flore Pleno' -lumikellot.

Sinisillekin kevättähdille löytyy paikka puutarhasta, mutta mieluummin olisin ottanut ne valkoisina, sillä niitä minulla ei vielä ennestään ollut. Lumikellon sipuleista osa vaikutti kuivahtaneilta, joten en tiedä olisiko niistä ollut muuta kuin halvalla ostamisen ilo. No, marraskuusta ja univelasta kärsivästä päästä kärsii koko puutarha. Istutan sipulit tänään ruukkuihin, jotka vien ulkovarastoon siihen asti, että sää kääntyy pakkasen puolelle. Lopun talvesta ne viettävät kellarissa ja toivon mukaan ilahduttavat edes jonkinlaisella kukinnalla ensi keväänä. Onneksi marraskuuta on jäljellä enää kaksi päivää. Sitten on jäljellä enää muutama viikko, minkä jälkeen päivät alkavat pidentyä ja kevät lähestyä. Hyvää viikonloppua!

Marraskuun loppu lähenee

Maa alkaa taas hiljalleen peittyä pikkuruisten lumihiutaleiden alle. Alkukuusta jäi vielä muutama jäinen lumilämpäre, joten voi sanoa, että meillä oli koko marraskuun ajan lunta maassa. Ainakin siinä tapauksessa, että loppukuu ei tuo yllättävää lämpöaaltoa ja runsaita vesisateita!

Jouluruusu painui vähän kasaan edellisen lumikuorman alla, mutta näkyy silti vielä olohuoneen ikkunasta, samoin kuin yksi alppiruusun nupuistakin.

Ihmettelen aina sitä, kuinka kuvassa kaikki näyttää pienemmältä, mutta etäisyydet kuitenkin suuremmilta mitä ne oikeasti ovat. Edellisen kuvan alppi- ja jouluruusu ovat keskellä kuvaa metsän edessä. Valitettavassti valkoinen valosarjan johto erottuu kuvassakin...

Valosarjoista puheenollen...

Varjokujan köynnösportti sai oman valosarjan. Ensi vuonna pitää laittaa portin takaosaa valaisemaan edellisen kuvan luumupuun valosarja.

Virittelin myös julkisivulle havujen sekaan valosarjat. Tänä vuonna kodinhoitohuoneen ikkunan edessä on oma sarjansa, joka sattuikin olemaan lämpimänkeltainen toisten ollessa kylmempiä ja kirkkaampia sävyltään. Ei nämä valojutut näytä osuvan kerralla kohdalleen mitenkään!

Edelliset kuvat otin eteisen ikkunasta, sillä ulkona tuntui liian kylmältä. Lapset lähtivät tämän syksyn kolmannelle flunssakierrokselle ja se tiesi työpäivien vastapainoksi useampaa herätystä yössä kuin esikoisen vauva-aikana! Ja esikoinenhan ei muuta ensimmäisen vuoden aikana tehnytkään kuin valvotti ympäri vuorokauden. Minä vilukissana palelen herkästi muutenkin ja univelka saa jopa normaalin huoneenlämmön tuntumaan kolealta, saati sitten muutaman pakkasasteen. Olenkin viettänyt paljon aikaa lämpimän leivinuunin kyljessä polviin asti ulottuvat villasukat jalassa. Välillä pitää kuitenkin käydä kurkkaamassa viileämpiin huoneisiin, kuten eteiseen ja vierashuoneeseen.

Eteisessä viime joululta talteen otetut hyasintit puskevat lupaavan näköistä piippoa. Muistaakseni nämä olivat sinisiä. Sattuisikohan ajoitus niin nätisti kohdalleen, että kukkisivat peräti jouluna?

Vierashuoneessa viime joulun amaryllis sen sijaan taitaa tehdä pelkästään lehtiä... Aluksi niitä oli vain yksi, nyt jo kolme. Eipähän tuo sipulikaan valtavan suureksi pullistunut kesällä, vaikka lehmänlantaan sen istutin.

Viimeiset paprikat alkavat olla kypsiä. Johan niitä monta kuukautta odotettiinkin!

Vielä muutama päivä, niin marraskuu kääntyy joulukuuksi ja lähestyvä joulu valmisteluineen saa ajan kulumaan nopsempaan ja ennen kuin huomaakaan, onkin jo tammikuu. Iloitsen myös hiljalleen satavasta lumesta, sillä se tuo niin paljon valoa lisää. Varsinkin töistä kotiin ajaessa pimeys on tuntunut todella raskaalta ja siihen lumiset maisemat tuovat paljon helpotusta kauneuden lisäksi. Ovatko vesisateet ja lämpöasteet teillä alkaneet jo kääntyä talvisempaan suuntaan?

Kivikkorinne viidessä kesässä

Lupailin kivikkorinteen kasvien esittelypostauksissa, että käyn vielä läpi kivikkorinteessä viiden kesän aikana tapahtuneet muutokset. Nyt on sen aika, sillä kameraan ei ulkoilutuksesta huolimatta tarttunut yhtään kuvaa puutarhasta. Marraskuu on masentanut kamerankin! Tässä postauksessa käyn läpi kivikkorinteen historian pikakelauksella. Tarkempaa tarinaa kivikkorinteen alkuvaiheista voi käydä lukemassa Kiviä, kiviä -postauksesta.

Ensimmäinen kevät, 22.4.2015. "Mullos" kuvan vasemmassa reunassa on edellisen asukkaan maata myöten matalaksi niittämä tuoksuvatukko.

Aidan edessä oleva valmiimpi kivikko tehtiin elokuussa 2015. Seuraavana keväänä kaivamista jatkettiin etupihan puolelle, jolloin kivikkorinteen alkupää ja aurinkopenkki saivat alkunsa. Kuva otettu 18.5.2016.

20.6.2017 kasvit olivat jo alkaneet tuuhettua mukavasti.

Suuret muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa keväällä 2018 jo ennen kuin tuoksuvatukka edes ehti puhjeta lehteen.

Eipä arvannut tuoksuvatukka, mikä siihen iski!

Kivikkorinteen pioneerikasvit, leijonankidat, kukkivat syyskuussa 2018.

Muutama päivä myöhemmin olivat leijonankidatkin saaneet kyytiä ja kivikkorinteen pohjalle oli laitettu juurimatto.

Kesäkuun puolivälissä 2019 kivikkorinteen päässä oleva tuoksuvatukko alkoi näyttää selvästi huonokuntoiselta, kun kunnan  tekemä myrkytys alkoi vaikuttaa.

Vihdoin elokuun lopussa tuoksuvatukko näytti täysin kuolleelta, joten pääsimme kaivamaan kaikki pois. Iso urakka siinä oli ja juurakoita tuli valtava kasa, mutta vihdoin pääsin toteuttamaan viisi vuotta päässäni hautunutta visiota. Tästä kerroin enemmän Vallatun alueen asuttaminen -postauksessa.

Elokuun lopussa 2019 vatukot oli kaivettu pois ja muutama kivikin jo löytänyt paikkansa.

Kummasti ne maisemat avartuivat melkein kolme metriä korkean pusikon raivaamisella.

Kasvittaminen ja kiveäminen on jo hyvässä vauhdissa.

Ilmakuvassa alueen koko näkyy selvemmin. Minusta on jännittävää nähdä, miltä rinne näyttää ensi vuonna. Ripottelin syksyllä alla olevan kuvan vasempaan reunaan mullokselle sekä perennojen että kesäkukkien siemeniä, joten toivottavasti mullasta puskevien rikkaruohojen seasta nousee myös paljon kukkia. Valotolpan edessä olevan mulloksen kohtalo on vielä mietintämyssyssä. Voi olla, että siihen kylvetään ainakin aluksi keltamaksaruoholla höystetty nurmikko. Kun omalla tontilla tulee ylitarjontaa matalista maanpeitekasveista, niin niillähän voi sitten korvata nurmikkoa ja kokeilla, kuinka ne kestävät kadun päähän kasattavan lumikuorman painon ja sulamisvedet.

Kivikkorinne jatkui vielä alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen meidän ja naapurin tonttien välissä olevalle suurelle kivelle saakka. Ensi vuonna sen edustalla pitäisi kukkia kääpiöauringonkukkia, katsotaan, mitä siihen sen jälkeen tulee.

Hypätään ajassa kymmenen vuotta taaksepäin: Google mapsin katunäkymästä löytyi kuva toukokuulta 2009. Postauksen alussa olleeseen kuvaan vuodelta 2015 verrattuna ei ole juuri muuta eroa kuin pihaantulossa olleen kivireunuksen uppoaminen heinikon sekaan. Sen seurauksena pengerryksestä oli tullut luiska. Kuinkahan monta vuotta niiden melkein täydelliseen hautautumiseen meni? Nehän olivat varmasti alunperin kaikki esillä. Nyt ne ovat olleet näkösällä viisi kesää eikä mene varmaan montaa vuotta kun ne alkavat hautautua kivikkokasvien alle. Se on ilmeisesti sitä kivien kiertokulkua.

Edellisen asukkaan puutarhahulluuden asteesta kertoo paljon se, että vuosien 2009 ja 2015 välillä puutarhassa oli todennäköisesti vain leikattu nurmikko säännöllisin väliajoin ja niitetty tuoksuvatukko syksyisin. Ja tehty yksi pieni muutos, josta kerron myöhemmin talvella.

Sellainen pikkumuutos oli se :) Jos kivikkorinne ja kivikkokasvit kiinnostavat, niin blogin oikeassa reunassa olevasta tunnisteluettelosta löytyy lisää luettavaa aiheesta (tunnisteluettelo ei näy mobiiliversiossa). Hyvää viikonloppua!