Toivepostaus: puutarhaystäväni

Säästin ystävänpäiväksi postausaiheen, jonka minulle heitti Eeva Viherrin-blogista. Hän toivoi minun kirjoittavan puutarhaystävästäni ja antoi luvan tulkita aihetta vapaasti. Mietin pitkään, mitä tähän kirjoittaisin ja kuinka lähestyisin aihetta.

Sydämelliset lemmikit.

Kasvit ja itse puutarha ovat tietysti se puutarhahörhön paras ystävä, varsinkin kun en luonteeltani ole jatkuvasti ihmisten seuraa kaipaava, vaan viihdyn mainiosti yksinänikin. Olen sitä paitsi purkanut puutarhaan niin paljon negatiivisia tunteita, kuten väsymystä, ärtymystä ja turhautumista, ettei sitä määrää olisi paraskaan ihmisystävä kestänyt. Lapsemme olivat nimittäin kolmivuotiaiksi saakka todella levottomia nukkujia enkä liioittele yhtään, jos sanon, että neljän vuoden ajalta viiden tunnin yhtenäiset unipätkät olivat itselläni yhden käden sormilla laskettavissa. Pahimpina aikoina herätyksiä tuli jopa kahdeksan kertaa yhden yön aikana ja kuka tahansa voi arvata, ettei sellainen meno saa ihmisestä parhaita puolia esiin. Lisäksi esikoisen temperamenttisuus ja vauhdikkuus kuluttivat sekä voimia että hermoja. 

Metsänreunapenkin lemmikkimeri on rauhoittanut kireän pinnan lukemattomia kertoja, samoin sen kivipengerrys.

Puutarha sai pääni pysymään edes jollain lailla kasassa ja antoi energiaa jatkaa yöheräilyjen ja uhmakohtausten välissä luovimista. Ystävistä parhain siis, vaikkakin välillä puutarhassa puuhaillessa tulee mieleen muistoja siitä, kuinka joku kivi on punnerrettu paikoilleen silloin kun teki mieli sulloutua patjan kanssa kellariin nukkumaan muutamaksi viikoksi tai kuinka joku kohta nurmikosta lähti esikoisen saatua 20. raivokohtauksen saman päivän aikana. Vaikka puutarhassa on valutettu litratolkulla kyyneleitä ja joistain yksityiskohdista herää raskaitakin muistoja, on se silti minulle silti mielenrauhaa ja energiaa tuova paikka. Raivon vallassa kaivetut kukkapenkit saavat usein hymynkin huulille; kuinka jostain ahdistavasta tunteesta tai mustasta mielestä voi syntyä jotain niin kaunista.

Kärhökaaripenkin yläpäätyyn on haudattu monen päivän taistelut. Poltin samalla pikkuisen olkapäitäni ja niskaani auringossa.

Vaikka miten hyvin viihtyisi yksinkin, niin kyllä sitä välillä kaipaa ihmisseuraakin. Minulla on muutamia ihmisiä, joiden kanssa vaihdan puutarhakuulumisia ja kasveja, ja käyn taimistoilla sekä puutarhatapahtumissa. Yksi heistä on äitini. Puhumme hänen kanssaan hyvin monessa asiassa samaa puutarhakieltä ja meillä on aika samanlainen maku. Monesti meille tulee mieleen yhtä aikaa sama asia, jos pohdiskelemme jomman kumman puutarhan työn alla olevaa kohtaa.

Amiraali laskeutui poseeraamaan 'Hagley Hybridin' kukalle.

Minulla on myös suunnilleen itseni ikäinen puutarhaystävä, jonka kanssa tutustuimme muutama vuosi sitten. Myös miehemme ja kummankin perheen lapset tulevat keskenään hyvin juttuun, joten kyläilyt ja yhteiset illanvietot ovat kaikista mukavia. Ja tietysti puutarhaystävien joukkoa täydentää tämä ihana puutarhablogiyhteisö, jonka postauksista ja kommenteista opin aina jotain uutta. Kiitos siitä, että olette olemassa!

Puput tulevat melkein ulkorappusille saakka tähän aikaan vuodesta... eikun se olikin Karo!

Hyvää ystävänpäivää kaikki puutarhaystäväni!