Metsässä

Edellisen postauksen luonnonkukista on hyvä jatkaa metsän parissa. Näytän teille kolmen karvakuonolaisen kanssa, missä olen viettänyt paljon aikaa lapsuudessani ja nuoruudessani. Tervetuloa kanssamme metsäretkelle! Ottakaa sadetakit mukaan, puiden oksilta tippuu vettä.

Alkumatkasta seuralaisillani riitti vielä vauhtia. Etummaisena Emma 11v, keskimmäisenä meidän Karo 6v ja takimmaisena Maisa 10v.

Olemme menossa lapsuudenkotini vieressä kasvavaan vanhaan kuusikkoon. Metsässä on runsaasti lahoavaa ja lahonnutta puuta; myös kaatuneita ja pystyyn kuolleitakin. Kevättalvella lumien sulaessa voi tiettyjen kuusten juurilta löytää liito-oravan papanoita, muutaman kerran olemme itse otuksen nähneetkin. Tällä reissulla en edes yrittänyt etsiä merkkejä liiturista, sillä edellisenä yönä oli satanut runsaasti lunta. Lintuja on paljon varsinkin kesällä. Talvella metsästä voi kuulla mm. tiaisten, närhien, hippiäisten sekä tikkojen ääniä. Niitä kuulimme tälläkin reissulla. Korppipariskunnan bongasin myös lentämässä metsän yli. Niillä alkaakin pian pesäpuuuhat.

Tämän kuusikon tunnen kuin omat taskuni. Metsällä on ikää sen verran paljon, ettei se ole juurikaan muuttunut lapsuusajoistani. Maa on pehmeää sammalikkoa. Kesällä täällä on aika hämärää, nyt lumi valaisee metsän.

Katsoipa mihin suuntaan vain, niin ei voi välttyä törmäämästä jäkäliin, naavaan tai luppoon.

Tämä puu oli vielä muutamia vuosia sitten pystyssä. En muista koskaan nähneeni sitä elävänä; se oli vain korkea, oksaton puunrunko, jota ei saanut mennä tönimään, ettei se kaadu päälle. Hippiäisten ja tiaisten sekaparvi liikkui äänistä päätellen puiden latvuksissa.

Vanhan kuusikon laidalla on puu, johon on todennäköisesti salama joskus iskenyt. Rungossa on korkealle ulottuva halkeama, jota tikat ovat käyneet nakuttelemassa. Aivan juuressa olevan onkalon on ehkä palokärki kaivanut. Tällä reissulla kuulin sekä käpytikan että palokärjen ääntelyä.

Olemme nyt vanhan metsän takareunassa. Edellisen ja parin seuraavan kuvan taustalla näkyy vajaa 30-vuotiasta lehtikuusikkoa. Lienee turha mainitakaan, että se alue ei ollut lapsuudessani saman näköinen kuin nyt.

Kuusivanhus kiemuraisine oksineen. Rungon paksuutta on ehkä tästä kuvasta vaikea hahmottaa enkä muistanut ottaa mittanauhaa mukaan, joten...

... otetaan pari pikkukoiraa mittakaavaksi. Neitoset ovat säkäkorkeudeltaan reilut 30-senttisiä. Aikamoiset juuretkin, eikö totta! Pahoittelen vesipisaroita kameran linssissä, huomasin ne vasta seuraavaa kuvaa ottaessani.

Tässä koivussa ei ole ollut montaa elävää oksaa enää vuosikausiin. En muuten muistanut, että siinä olisi ollut pahka kyljessä.

Metsä on ollut aikoinaan laidunalueena. Sen kummallakin reunalla on siitä muistona kivimuurit. Katsokaa tämänkin kuusen paksuutta! Koirilta alkaa vauhti jo hyytyä. Näillä main seurustelin yhtenä kevättalvisella metsäretkellä töyhtötiaispariskunnan kanssa. Ne tulivat lähimmillään parin metrin päähän ihmettelemään minua.

Tästähän jännä kuva tuli! Tällä kertaa ei näkynyt tikkoja eikä puukiipijää tämän pökkelön rungolla. Taaempana oli aikoinaan toinen, vähän matalampi runko, mutta se on jo kaatunut pois.

Ystäväni kanssa teimme ala-asteikäisinä majan kolmen kuusen keskelle. Seisomme nyt olohuoneessamme ja katselemme keittiötä kohti, makuuhuone oli kuvasta oikealle. Seinä on tosin hieman romahtanut ja muu sisustus lahonnut olemattomiin. Metsä oli hyvä leikkipaikka, vaikka itikoista olikin välillä riesaa.

Nyt kuppi kuumaa käteen ja ulkovaatteet kuivumaan leivinuunin kylkeen. Koirat laitettiin ensin suihkuun sulattelemaan tassu- ja vatsakarvoihin kerääntyneitä lumipaakkuja. Turkit kuivana unikin maistui.

Metsäretki vei koirilta voimat ihan kokonaan. Maisa (vasemmalla) ei aina ymmärrä Karon (keskellä) huumorintajua, mutta nyt ne pystyivät nukkumaan sulassa sovussa otsat vastakkain.

Tänään onneksi sää ei ole noin sateinen ja pilvinen kuin tuolla metsäreissulla. Aurinko paistaa kauniisti ja on mukava pikkupakkanen. Aurinkoista päivää teillekin!