Hasta la vista Pohjan neito!

Talomme edellisten omistajien jäljiltä pihallamme kasvoi kitulias lumipalloheisi. Se oli metrin päässä grillikatoksesta ja sai joka talvi sen katolta lumet niskaansa. Kesäisin heisi keräsi lauman heisinälvikkäitä sekä kattavan kokoelman eri näköisiä kirvoja lehtiinsä. Niiden lisäksi sillä oli aluksi vielä riesanaan grillikatoksen takana kasvava vaahtera, jonka kaadoimme pois loppukesällä 2015. Silloin ajattelin, että heisi varmaan innostuu nyt kukoistamaan kunnolla, kun vesi- ja ravinnerohmu puu lähti pois varjostamasta.

Äitini lumipallot. Omani ei näin kauniisti ole edes yrittänyt kukkia.

Heisi sai seuraavan kesän (2016) aikana kaikki mahdolliset pensaiden hemmotteluhoidot: varovaisen hoitoleikkauksen, perusteellisen juuristoalueen kitkennän, kompostia, säkkimultaa, ruohosilppua katteeksi, koko kesän jatkuvan heisinälvikkäiden ja kirvojen häätämisen sekä kannustavaa jutustelua ja lehtien silittelyä. Lupasin, että olot pysyvät samanlaisina myös seuraavan kesän, mutta jos ei tyyli muutu, keväällä 2018 tulee lähtöpassit. Tällä pihalla ei nirppanokkia suvaita kuin erittäin hyvästä syystä.

Pidän lumipalloheiden kukinnasta (muiden lumipalloheisien, meidän pensas on kukkinut hyvin säästeliäästi). Mitään muuta hyvää sillä ei sitten olekaan. Se tulee myöhään lehteen, oksat retkottavat mikä minnekin, syysväri ei ole oikein minkään näköinen ja ne ötökkälaumat, mitä se kerää... Yöks!  Lisäksi meidän pensas on jostain syystä palelluttanut joka talvi melkein joka oksan kärjen jopa metrin matkalta. Osa oksista on pitänyt poistaa maata myöten. Varmaan jo otsikostakin arvasitte, että puska ei ole jäämässä tänne.


24.4. lunta oli vielä noin paljon. Äkkiä ne sulivat sen verran, että pensasta pääsi kaivamaan ylös.

Valmistelin viime kesänä lumipalloheittä siirtoon tökkimällä lapiolla juuristoaluetta puolen metrin päässä pensaan tyvestä, jotta heisi alkaisi kasvattaa uutta hiusjuuristoa lähemmäs tyveä. Ensimmäisellä kerralla käsittelin pensaan yhtä puolta ja kuukauden päästä loppuosan. Huomenna heisi lähtee parin sadan kilometrin päähän uuteen kotiin. Sellaiseen, missä hänen kauh... kauneuttaan osataan arvostaa paremmin.

Hankalin vaihe takana. Pari pitkää ja paksua juurta oli pakko katkaista, mutta yllättävän vähin vaurioin selvittiin.

Eilen kaivoimme isännän kanssa heiden ylös. Muutaman isoimman oksan sahasimme maata myöten pois. Uudella omistajalla oli toiveena saada pensas mahtumaan auton takakonttiin. Veikkaan, että muutama oksa pitää vielä poistaa. Jokainen, joka on parimetristä pensasta juuripaakkuineen joskus siirtänyt, tietää, että ilman apuvälineitä se on lievästi sanottuna haastavaa. Hiki tuli ja kuraliejua löytyi takin sisältä kyynärpäitä myöten, kun ujutimme muovia juuripaakun alle ja kampesimme pensasta ylös montustaan. Miten se voi painaakin niin paljon!


Siinä se odottaa ajomatkaa.

Lähietäisyydeltä pensaan juuristoa haliessa tuli todettua, että viimekesäinen häiritseminen oli toiminut: hiusjuuristoa oli oikein mukavasti ja juuripaakku pysyi myös hyvin kasassa. Muovin sisään käärittynä pensaan sai suht helposti vedettyä takapihalta etupihalle odottamaan auton kyytiin nostamista. Onneksi siinä hommassa onkin sitten mukana useampi raavas mies.

Monttu kuin pommin jäljiltä.

Monttu jäi. Siihen minulla on kasvamassa kokoa kaksi purppuraheisiangervon viime kesänä otettua pistokastainta. Näyttää lupaavasti siltä, että kumpikin on hengissä. Ajattelin istuttaa alkuun molemmat heiden paikalle ja jos ne ovat hengissä vielä parin vuoden päästä, niin siirrän sitten toisen johonkin muualle.


Pikkuiset purppuraheisiangervon taimet viime syksynä.

Olipahan urakka! Ei ihan heti toista samanlaista, kiitos. Etupihalla kyllä olisi pihasyreeni väärässä paikassa...