perjantai 25. lokakuuta 2019

Kevättä tekemässä

Lokakuun lopusta huolimatta sinnikkäitä kukkijoita löytyy vielä ja kun tarkkaan etsii, niin muutama puuvartinenkin yrittää pitää viimeisistä lehdistään kiinni. Viime vuonna kasvimaan nurkkaan istuttamani orvokki levitti siemeniään vähän joka puolelle ja niinpä kasvimaan käytävillä kukkiikin nyt minikokoisia orvokkeja.
Esikko kukkii iloisesti.
Jokainen myöhäissyksyn kukkija otetaan ilolla vastaan, vaikka se piileskelisi kasvimaan käytävällä kuukausimansikan lehtien alla.
Bellikset jaksavat ilahduttaa aikaisesta keväästä myöhään syksyyn.
Tänään oli sopivasti aikaa, joten päätin laittaa kasvimaata kuntoon. Kitkin melkein joka penkin, nostin satoa, keräsin etanoita ja kylvin siemeniä. Tintit sirkuttelivat metsässä. Jos ei ympärilleen katsonut, niin kylvöpuuhissa pystyi kuvittelemaan vuodenajan kevääksi. Maahan pääsi mustajuurta, uudenseelanninpinaattia, persiljaa, kehäkukkia ja kahta eri porkkanalajiketta. Viime syksynä tekemäni kylvökset eivät itämisprosenteilla päätä huimanneet (tosin eivät kevätkylvötkään), mutta jospa uusi yritys onnistuisi paremmin. Vai mitä luulette: kuinkahan mahtavat itää persiljansiemenet, joiden parasta ennen -päivä oli 09/14? Positiivinen huomio kasvimaalta on se, että maan laatu paranee koko ajan. Ensimmäisen vuoden tiivis savijankko on muuttunut kuohkeaksi mullaksi, joka on nyt tietysti litimärkää, mutta jalkapallon kokoiset savimöykyt ovat historiaa. Hiekka, kompostimulta, maatumaan jätetty kasvijäte sekä runsas matokanta ovat tehneet tehtävänsä.
Kasvimaa kaariportin alta katsottuna. Kuukausimansikat ja salvia rehottavat, ruohosipuli takareunassa on alkanut retkottaa ja pari ruusukaalia on jätetty etanoita houkuttelemaan. Niiden lehdiltä etanat saa näppärästi noukittua pois.
Nostetun sadon määrä ja koko eivät päätä huimaa: kolme porkkanan kokoista palsternakkaa ja pari kourallista mansikan kokoisia maa-artisokkia. Kovat pakkasyöt liian aikaisin palelluttivat maa-artisokkien varret kokonaan, joten mukuloidenkin kasvu tyssäsi siihen.
Vuonankaalit kasvavat hitaasti, mutta varmasti. Piti ottaa näistä isommista jo pari lehteä maistiaisiksi, mutta muistin sen vasta sisällä, joten jäivät vielä kasvamaan kokoa.
Syksy kun kuitenkin on, niin kai sitä on muutama ruskakuvakin laitettava. Niin kauan kun niitä vielä riittää. Tuuli on riepotellut puista ja pensaista melkein kaikki lehdet, mutta pari pensasta on sattunut olemaan niin hyvin tuulelta suojassa, että ovat saaneet pitää lehtensä.
Muut pensasmustikat ovat jo paljaita, mutta tämä komeamaksaruohojen kyljessä värjöttelevä 'Aino' on pirteänpunainen väriläiskä. Voikukat on edelleen täältä kitkemättä... Puolustuksekseni voin sanoa, että olen kitkenyt niitä useamman ämpärillisen muualta!
Purppuraheisiangervossa lehdet taitavat olla tiukemmassa kuin muissa kasveissa, sillä tuuli on riepotellut tätäkin välillä ihan täydellä voimalla. Sen juurelle omin avuin levittäytyneet bellikset saavat minun puolestani vapaasti vallata pensaanalusen.
Aurinkopenkin puistoatsalea 'Illusia' on vielä komeassa ruskassa. Pensasryhmän 'Illusia' on sen sijaan varistanut kaikki lehtensä.
'Laatokan Helmi' -luumu yrittää sinnikkäästi pitää viimeisistä lehdistään kiinni. Muut luumupuut luovuttivat jo.
Siirsin alkukesällä kituliaasti kasvaneen 'Mikkeli' -alppiruusun takapihalta kärhökaaripenkin uuteen osaan. Huomasin jo kesällä, että alppiruusu oli selvästi virkeämmän näköinen uudessa kodissaan ja nyt kävin tutkimassa, löytyisikö siitä kukkanuppuja. Löytyihän niitä, peräti kolme kappaletta. Takapihalle jääneestä alppiruususta löysin neljä nuppua, joten nyt toivotaan suotuisaa talvea ja ensi kevättä, jotta kaikki nuput kehittyvät kukiksi.
Kannatti siirtää alppiruusu! Ensimmäiset nuput neljään vuoteen. Kolmas nuppu on toisella puolella kasvia.
Ulkona ei ole valoisaa oikein milloinkaan, vettä tulee vähän väliä ja nyt on vielä myrskyäkin luvassa, mutta täällä ollaan silti melkein keväisissä tunnelmissa. Miten tässä malttaa vielä monta pimeää kuukautta odotella?

tiistai 22. lokakuuta 2019

Ruskaa, kiviä ja kukkia

Tämä postaus onkin melkein reaaliajassa, sillä postauksen kuvat ovat pari tuntia vanhoja ja täällä tapahtuneet muutokset eiliseltä ja tältä päivältä. Aloitetaan ruskasta: löysin kerrassaan herkullisia pinkkejä ruskasävyjä parista itselleni melko uudesta tuttavuudesta.
Isorikko saa näin hauskan syysvärityksen. Näitä pitää saada ehdottomasti lisää!
Varjorikkokin on melkein yhtä hieno. Kamera ei pimeässä iltapäivässä saanut tästä ihan niin edustavaa kuvaa, miltä se luonnossa näytti.
 Siirrytään kivikkorinteeseen, jossa on yllättävän vehreää lokakuun loppupuoleksi.
Sinilemmiö on pullistellut syksyn aikana valtavasti. Näyttää siltä, että minun pitää siirtää silmäkatanat muualle ensi vuonna, jotta kaikki mahtuvat olemaan. Sinilemmiö ei nimittäin siirry tuosta mihinkään, sen huomasin jo viime kesänä, kun yritin siirtää sitä.
Kivikkorinteen vuosi sitten valmistuneessa etunurkassa matalat maksaruohot, pallomehiparrat, ketoneilikka ja kangasajuruoho ovat täyttäneet hienosti kivien välit. Valkomaksaruohon punainen väri tuo mukavasti vaihtelua.
Eilen ja tänään olen työnnellyt pari kottikärryllistä pikkukiviä rinteeseen. Sain täytettyä aika hyvin tyhjää mullosta ja peitettyä yläreunasta pilkistelevää juurimattoa, mutta varsinkin rinteen loppupäähän tarvitaan vielä ainakin samanlainen kuorma lisää kiviä.
Luonnossa pikkukivet ovat selvästi kuraisia, vaikka kuvassa näyttävät ainoastaan märiltä. Siitä se pikku hiljaa valmistuu.
Kivien kärräys kivikkorinteeseen oli kevyttä taukojumppaa, sillä varsinainen urakka oli tuoda metsän rajasta erään kuusen alta edellisten asukkaiden jättämät pyöreät kivet patiolle.
Kolmiopenkkikin sai viimein kivireunuksen. Jospa hakkeet ja mullat pysyisivät nyt vähän paremmin kukkapenkin puolella lintujen etsiessä syötävää. Tuolle nurmikon nurkalle laatoituksen ja luonnonkivipolun kulmauksessa minulla on jo suunnitelmanpoikanen tulossa.
Kolmiopenkin takareunan varjoisimpiin kohtiin laitoin kuusen alla sammaloituneet kivet.
Pari kivenmurikkaa löysi paikan kärhökaaripenkin alareunasta. Uusi työmaa siis aloitettu. Jospa joskus kivireunus korvaisi kasvimaan puolelta lahonneen tuoksuvatukkapunoksenkin.
Sain myös aikaiseksi leikata etupihan siperianpihdasta muutamia kulkureitille häiritsevästi tunkevia oksia. Niistä sain näppärästi havut julkisivun kukkalaatikoiden tilalle. Viime talvena pärjättiin pelkillä havuilla ja valosarjalla, joten ehkä tämäkin talvi mennään samalla systeemillä. Tai jos tulee tarjouksesta kanervia vastaan, niin voihan niitä työnnellä havujen sekaan.
Tänä vuonna on täällä päin myyräkannan huippu. Muutama myyrä ollaan saatu liiteristä loukkuun, mutta yhden kanssa meillä on ollut melkein kolmen viikon taisto nurmikosta. Minä käyn tallomassa tunnelit umpeen ja myyrä jossain välissä kaivaa lisää. Olen tökkinyt talikollakin käytävien kohdalta, mutta ilmiselvästi mokoma tihulainen on onnistunut väistämään piikit. Kukkapenkissä en ole vielä huomannut käytäviä, enkä muuallakaan pihalla.
Kuvan yläreunan käytävänpätkän päähän myyrä kerää aina pienen multakasan. Ilmeisesti kivien ja nurmikon välissä oleva muovi on toistaiseksi estänyt myyrän etenemisen kukkapenkkiin. Onneksi tuolla kohdalla on vain pikkusydäntä ja kesäkukkien jämät. Vähän kauempana on purppuraheisiangervo ja koivuangervoja, jotka lienee viisain suojata tiheällä verkolla.
Meiltä löytyy myös kevätkuk... SYYSkukkijoita. Pari esikkoa aloittelee kukintaa ja löysinpä nuppuja yhdestä jouluruusustakin.
Kevättalvella huonekasviksi ostettu esikko kukki jo aiemmin syksyllä ja jatkaa edelleen.
Alkukesällä puutarhatapahtumasta ostamani violetti esikko on myös innostunut kukkimaan.
Viime vuoden joulukukkana ollut jouluruusu on tehnyt muutamia pikkuruisia nuppuja. Niitä on siellä useampiakin. Sievä lupaus keväästä!
Kuten varmaan rivien välistä luittekin, niin pari viikkoa kestänyt flunssa on vihdoin parantunut eikä vienyt puutarhaintoa, vaikka masentavan pimeät syyskelit tekevät parhaansa puutarhurin lannistamiseksi. Oikeastaan tarmoa on kaksinverroin, sillä pitäähän köhimiseen hukattu aika saada kiinni ennen talven tuloa! Iloista viikon jatkoa!

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Kiinalainen pumpulipilvi

Pimeä syksy vaatii jotain kaunista... kuten kärhöjä! Esittelen tällä kertaa pitkään ostoslistallani olleen mantsuriankärhön, jonka hankin toissakesänä. Sen hankinta kannatti ehdottomasti, vaikkei se kuulukaan isokukkaisiin loistokärhöihin, joihin olen toivottoman ihastunut.
Kuka ei pitäisi näin kauniista kukkapilvestä?
Mantsuriankärhön nuput ovat kuin minikokoisia, limenvihreitä tulppaaneja. Meillä ensimmäiset kukat aukeavat heinäkuun puolivälissä.
Kun kukkia alkaa olla useampia auki, alkaa mantsuriankärhön ihana tuoksu levitä lähiympäristöön. Tuoksussa on minusta paljon hunajaa ja pieni ripaus anista.
Pari päivää ja avonaisten kukkien määrä on vähintään tuplaantunut.
Parin vuoden kasvatuskokemuksella olen huomannut mantsuriankärhön kasvavan alkuun tuesta välittämättä ja vasta korkeammalla olevat lehdet alkavat kiertyä tukeen. Pohjois-Kiinasta kotoisin oleva mantsuriankärhö kasvaa 1-3 metriä korkeaksi ja menestyy jopa VI-vyöhykkeellä. Mantsuriankärhö kukkii saman vuoden versoilla, joten ei haittaa, vaikka versot paleltuisivat joka vuosi maanrajasta.
Kärhön alaosan lehtiruodit sojottavat jäykkinä suoraan sivuille ja vasta ylempänä olevat lehdet alkavat hakea tukea muista versoista tai tukiverkoista.
Komeimmillaan kärhö kukki tänä vuonna elokuun puolivälissä. Jokohan ensi kesänä tämä pilvenhattara jaksaa peittää koko valaisimen?
Mantsuriankärhö istutetaan samaan tapaan kuin muutkin ohutjuuriset kärhöt, eli maan pintaan. Se on kasvualustansa suhteen vaatimaton, mutta viihtyy toki parhaiten syvämultaisessa, laadukkaassa kasvualustassa auringossa tai puolivarjossa. Aurinkoisella paikalla kukinta on runsainta ja aurinko ilmeisesti myös vahvistaa tuoksua. Liekö tarpeellista, mutta itse peitin taimen tyven karkealla hiekalla samaan tapaan kuin loistokärhöjä istuttaessani. Ei siitä varmasti haittaa ole ollut, sillä kärhö on viihtynyt nämä pari kesää vallan mainiosti.
Rumaan lamppuun ei enää kiinnitä yhtään huomiota kun sillä on näin kaunit koristukset.
Ja loppuun hieman kesän lämpöä elokuun alkupuolelta!
Lämpöä koleisiin syyspäiviin!

perjantai 18. lokakuuta 2019

Peto paprikahuoneessa

Sisälle nostamani chilit ja paprikat ovat olleet erityistarkkailussa, sillä aina ennen ne ovat keränneet hirmuisen määrän kirvoja. Olen ottanut tavaksi tarkistaa kasvit mahdollisimman usein, jotta kirvojen määrä pysyisi edes maltillisena. Kuten aina ennenkin, ongelma on taas räjähtämässä käsiin. Viskasin jo 'Patio Red' -paprikan kirvoineen ulos, sillä se kypsyttikin viimeiset kaksi raakilettaan ennätysajassa.
Yksi pakkasyö takana 'Patio Redillä'. Ihme, etteivät lehdet ole jo tippuneet.
Yksi chileistä suuttui jostain ja päätti tiputtaa kaikki lehtensä, joten siitä ei tarvitse kirvojakaan metsästää. Toinenkin chili on pudotellut paljon lehtiään, mutta on siinä vielä jonkun verran lehtiä jäljelläkin. Kuten myös kirvoja. Suippopaprikoissa on myös paljon kirvoja, mutta sieltä löytyi myös oikea talvettajan unelma-apuri: harsokorennon toukka. Seurasin sen puuhastelua pitkään ja kyllä se aika monta kirvaa saikin saaliiksi.
Kirvojen kauhu ja potentiaaliset saalisehdokkaat.
Reipasta ravistelua ötökkätyyliin. Toukka ruiskuttaa saaliiseensa ruuansulatusnestettä, joka hajottaa saaliin sisukset. Kaverit jäivät kai pitämään muistotilaisuutta uhriksi joutuneelle...
Toukka oli jo aika kookas, joten se on tuskin kovin kauaa apunani kirvoja metsästämässä ennen koteloitumistaan. Montakohan kirvaa se on paprikoista ja chileistä jo syönyt? Tutkin asiaa ja sain tietää, että yksi harsokorennon toukka voi syödä jopa 400-600 kirvaa! Aika huikea määrä.
Toukka imee saaliinsa nestemäisen sisuksen. Tässä kirva on jo melkein kuiviin imetty. Muilla kirvoilla ei ollut vieläkään kiire karkuun. Ihmeellisen huono huomiokyky niillä on.
Jätin hyvää hyvyyttäni toukalle joitakin kirvoja, mutta kaikki siivelliset litistelin pois, etteivät leviä ihan niin helposti muihin kasveihin. Muita kasveja siinä huoneessa ei nyt olekaan kuin nämä kirvamagneetit ja verililjapuu. Luotan siihen, että kirvat pysyvät mieluummin paprikoissa kuin lähtevät vaeltamaan verililjapuuhun, josta ne on helppo värinsäkin puolesta huomata ja pyyhkiä pois.

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Euron arkajalat ja muuta syksyistä

Eilisen aurinkoinen sää houkutteli ulkoilemaan. Meillä tuuli on jo pudottanut puista ja pensaista paljon lehtiä ja luonnon värikylläisyys on pian taakse jäänyttä aikaa. On aika kiertää tallentamassa viimeiset väripilkut mieleen, jotta pärjää loppuvuoden pimeydessä ja harmaudessa.
Pensasmustikka 'Alvar' oikein hehkuu auringonpaisteessa rönsyakankaaleja vasten.
Ärhäkkä flunssa pitää minua edelleen otteessaan, joten annos puutarhalääkkeitä tuli tarpeeseen. Huomasin hankkijan puutarhan facebook-sivuilta, että loput pensaat ovat euron kappaleelta ja perennat euron/kassillinen, joten pakkasin lapset autoon ja hurautin shoppailemaan. Eipä siellä enää juuri mitään kiinnostavaa ollut jäljellä, perennoistakin vain maahumalaa ja väriminttua. Pensaissa olisi ollut ruusuja, tyrnejä ja hanhikkeja, mutta nekään eivät houkutelleet. Sen sijaan iskin silmäni nietospensaisiin. Euro on hinta, jonka raskin maksaa näinkin talvenarasta kasvista, joten pistin ranttaliksi ja otin niitä peräti kaksi (suurin osa pensaista oli aika kärsineen näköisiä, joten otin vain kaksi parasta).
Aikamoisia vänkyröitä ovat, mutta parempi sekin kuin katkeilleet oksat.
Toivottavasti jonain keväänä näky on tämä.
Nappasin myös pussillisen 'Finola'-tulppaaneita kevään iloksi, jos nietospensaat eivät selviäkään talvesta.
Kuten kaikki lääkkeet, niin eivät nämäkään auta, jos ne jäävät ostoskassiin lojumaan. Aurinko paistoi, joten istutin nietospensaat, vaikka vointini oli kaikkea muuta kuin istutuskuntoinen. Buranaa naamaan, kumpparit jalkaan ja lapio kouraan. Ensimmäinen 'Yuki Snowflake' löysi itsensä pensasryhmästä puistoatsalea 'Illusian' viereltä ja toinen kolmiopenkistä syyshortensian ja hunajamarjan välistä. Tulppaanit jäivät vielä istuttamatta, sillä niiden istuttamiseen en oikeasti enää kyennyt. Taisi tulla jo jonkinlainen lääkkeiden yliannostus, sillä istutin nietospensaiden jälkeen myös äidiltäni saamani muratin maahan talvehtimaan ja peittelin näitä vastaistutettuja arkajalkoja puunlehdillä. Pientä sadonkorjuutakin tein, siis ihan kirjaimellisestikin pientä.
Ainut itänyt salaattifenkoli ehti harsojen alla vietetyn kesän ja syksyn aikana tämän kokoiseksi. Nyt se pääsi jääkaappiin odottamaan kokkausinspiraatiota. Taustalla mansikan lehtiä.
Kerroin joskus, että kasvimaan uusintakylvöt eivät oikein onnistuneet. Päivitän tietoa sen verran, että onnistuivat ne sittenkin. Ne vain itivät niin tuskastuttavan hitaasti, että luulin niiden epäonnistuneen. Vuonankaalit ovat hyvällä taimella ja toistaiseksi kaikki tuholaisetkin ovat jättäneet ne rauhaan. Ehkä kuukauden päästä niistä saa muutaman lehden maistiaisiksi. Myös retiisit itivät hyvin. Niiden riesaksi tulivat etanat, joten oli pakko nostaa isoimmat pois, pienimmistä ei vielä ole edes maistiaisiksi. Nostamatta jäivät vielä ainokainen mustajuuri, palsternakat sekä maa-artisokat ja millään niistä ei ole vielä mitään kiirettä. Annan niille vielä viimeisen mahdollisuuden pulskistua.
Näillä retiiseillä ei nälkä lähtenyt, vaikka kaverina oli viimeiset porkkanat: pieni kourallinen 5-senttisiä pätkiä. Nostin myös ison mansikan kokoisiksi ehtineet punajuuret, sillä rusakko oli käynyt parturoimassa niistä loputkin lehdet.
Ja tietysti kävin kamerakieroksella talveen valmistautuvassa puutarhassa.
Pensashanhikki 'Goldfinger' loisti auringonpaisteessa.
Yksi ritarinkannuksista oli innostunut tekemään vielä viimeisen kukkavarren syksyn iloksi.
Luumutarhassa neidonkurjenpolvi on saanut upeaa ruskaväriä. Yksi nuppukin löytyi.
Jos ei näillä lääkkeillä ala olo kohenemaan ja flunssapöpöt häippäisemään, niin otan kovat tropit käyttöön ja istutan ne tulppaanit. Olo kyllä tuntuu tänään huomattavasti paremmalta kuin melkein kahteen viikkoon, joten ehkä eilisen lääkeannostus oli juuri sopiva. Sitä paitsi tänään on pilvistä, kylmää ja märkää ja ajatuskin tulppaanien lykkimisestä maahan tuolla kelillä puistattaa. Ehkä jätän ne huomiseen. Tai ensi viikkoon. Tai kaivan maahan rautakangen avulla marraskuussa...

maanantai 14. lokakuuta 2019

Havupuistossa

Syyskuussa, kun Kuopiossa käydessäni törmäsin kauniiseen hortensiaistutukseen, löysin myös mielenkiintoisen havupuupuiston. Heti puistoon tultuani muistin käyneeni siellä aikaisemminkin: asuin nimittäin opiskeluaikoinani vajaan kilometrin päässä sieltä ja ympäristöön tutustuessani tutkin tietysti senkin. Silloin havut olivat suunnilleen polvenkorkuisia, joten puisto ei sen enempää kiinnostanut ja unohtui lopulta kokonaan. Muutosta oli kieltämättä reilussa kymmenessä vuodessa tullut aikamoisesti. Lähdetään kierrokselle Aarneenpuistoon.
Puisto on nimetty Kuopiossa 1880-luvun lopulla naisasialiikkeen syntyyn vaikuttaneen Elisabeth Stenius-Aarneenkallion (1847-1924) mukaan. Muistomerkki on nurmialueen keskellä lehtipuiden siimeksessä ja varsinainen havupuisto jää sen taustalle jatkuen sekä kuvan oikealle että vasemmalle puolelle.
Elisabeth Stenius-Aarneenkallion reliefin on veistänyt Anu Matilainen ja se pystytettiin puistoon vuonna 1991.
Itse Aarneenpuisto on saanut nykyisen puistomuotonsa 1980-luvulla. Penkeillä istuessa näkee pilkahduksia Kuopionlahdesta vilkasliikenteisen Haapaniemenkadun yli, mutta havujen keskellä kulkevalla polulla on oma rauhansa.
Kukkia puistossa on hyvin vähän. Parissa kohdassa oli ryhmä nauhuksia ja sitten löysin tällaisen ilmavan kukkapilven. Löysin tälle sattumalta jostain blogista nimen, mutta unohdin kirjoittaa sen ylös ja arvatkaa muistanko sitä enää yhtään.
Puistossa oli jo aika metsäinen tunnelma siihen nähden, että ollaan melkein Kuopion keskustassa. Isoja syreenejä oli muutamia havupuiden seassa ja sitten oli tämä tuntemattomaksi jäänyt taimi. Olisiko tämäkin sitten jokin syreeni?
Erilaisia havuja. Lähimpänä pallotuija. Olisi ollut mukava, jos eri havuilla olisi ollut nimikyltit, sillä ainakin itselleni havut ovat vierasta maaperää. Tuijat ja vuorimännyt erotan kyllä ja jotkut katajat, mutta enpä osaa sanoa, onko vaikka pallotuijan takana näkyvä sinertävä puu sini- vai hopeakuusi.
Polun toisella puolella myös isoja pallotuijia, joiden takana on mm. matalampia maanpeitehavuja.
Taustalla sini- tai hopeakuusia ja niiden edessä ilmeisesti pallohortensioita. Keskellä surukuusi (?) ja maapeitekasveina ainakin tuivioita. Aivan oikeassa reunassa näkyy osittain pari matalampaa kuusen erikoismuotoa.
Muutamaan kohtaan oli istutettu koristeheiniä. Toinen minulle vieras kasvisuku. Juolavehnää nämä eivät ole, sen tiedän!
Hopeanhohtoiset kuusen oksat ja ruskaan värittyvä seppelvarpu (?) olivat komea pari.
Valtavan kivenjärkäleen kylkeen kiinnitetystä laatasta selvisi, että puiston puita ja pensaita istuttivat metsän vuonna 1983 kultapossukerholaiset. Minusta kaivinkone saisi käydä kääntämässä kiveä sen verran, että laatta tulisi polkua kohti. Nyt se osoittaa vuorimännyn oksien sekaan.
Pesäkuusia? Samoin kuin hortensiapostauksessa, myös puiston kuvaamista kännykän kameralla häiritsi aurinkoinen sää. Otin kuvia valtavasti, mutta varsinkin kunnon yleisnäkymät olivat laadultaan kehnoja.
Vaikka minulla ei sinällään ole kiinnostusta havuihin omassa puutarhassa, niin olihan tuolla silti mukava käydä kiertelemässä. Tällainen kokonaisuus kaupungin keskustassa on hyvin rauhoittava levähdyspaikka. Tiesin Kuopion olevan mainio puistokaupunki, mutta sen monipuolisuus pääsee silti aina välillä yllättämään minut. Aarneenpuisto on siitä hyvä esimerkki, sillä näin laajaa havuistutusta en edes osannut kuvitella siellä olevan. Pieni miinus puistolle siitä, ettei missään ollut istutuskarttaa tai nimikylttejä, joista olisi selvinnyt eri havujen (ja muidenkin kasvien) lajit ja lajikkeet. Ison plussan puisto saa siitä, että siellä on varmasti nähtävää myös myöhään syksyllä ja heti lumien sulamisen jälkeen keväällä, kun muu kasvillisuus ei vehreydellä koreile.