Puutarhan merkitys minulle

Yksivuotissynttäripostauksen kysymystulvan purkaminen jatkuu. Piparminttu Multaa ja mukuloita -blogista halusi tietää,

mitä puutarha merkitsee sinulle? Tai mitä se antaa sinulle? Minusta on aina kiva kuulla millainen rooli puutarhalla on kunkin elämässä :)

Kiitos Piparminttu kysymyksestä. Tätä minun pitikin pureskella hieman pidempään, että osaisin pukea sanoiksi kaiken sen, mitä puutarha minulle antaa. Minä saan puutarhassa puuhastelusta mielenrauhaa. Meteli ja hälinä stressaavat minua ja kumpaakin on lapsiperhearjessa enemmänkin kuin riittävästi tarjolla. Puutarhassa puuhastelu rauhoittaa kireitä hermoja. Tunnen, kuinka syke laskee ja lihakset rentoutuvat, vaikka kaivaisin uutta kukkapenkkiä tai raahaisin kivenjärkäleitä. Hyvän puutarhapäivän jälkeen unikin on levollisempaa (myös isännällä, kun ei tarvitse herätä vaimon unissapuhumiseen tai -kävelyyn :D ). Tuskin puutarhaa parempaa terapeuttia on edes olemassa.

Loistokärhö 'Jan Pawel II' ('John Paul II')

Huomasin jo silloin kun muutin kotoa kaupunkiin opiskelijasoluun, että loppuviikosta alkoi sormia poltella kotona odottavat kukkapenkit. Auta armias, jos sattui olemaan viikonloppuna niin sateista, ettei voinut tehdä yhtään mitään. Nykyisin syksyllä puutarhakelien loputtua tulee vieroitusoireita ja keväällä ennen puutarhakautta alkavat seinät jo kaatua päälle ja pinna kiristyä entistä helpommin. Esikasvatukset helpottavat vähän, mutta ei niidenkään parissa voi joka päivä askaroida. Koulimista pitää odottaa ainakin pari viikkoa loputtoman pitkältä tuntuneen itämisvaiheen jälkeen ja sen jälkeen ei ole muuta tekemistä kuin kastella tarvittaessa ja odotella sopivia ulkoilutuskelejä.

Verenpisaran ('Carmel Blue'?) siroista, pisaranmallisista nupuista ei uskoisi, millainen prinsessamekko sieltä lopulta löytyy.

En ole koskaan oppinut rakastamaan liikuntaa eikä se tuo minulle minkäänlaista mielihyvää. Tunti kuntoilemassa vaikuttaa minuun siten, että hetken aikaa on kuuma, sen jälkeen paleltaa ja väsyttää koko loppupäivän. Tunti kukkapenkin kaivamista ja olo on mitä mainioin iltaan asti, vaikka joka paikkaa kolottaisi. Voisin kuvitella, että saan puutarhassa puuhastelusta samat endorfiinit, mitä "normaalit" ihmiset liikunnasta.

Lilahtava pioniunikko punavärimintun kaverina. Pörröiset pallot houkuttelevat koskettamaan.

Työssäni joudun ajattelemaan hyvinkin pitkälle eteenpäin ja tekemään asioita pieni pala kerrallaan halutun lopputuloksen eteen. Usein niistä pienistä paloista ei vielä välttämättä voi hahmottaa, miten ne vaikuttavat valmiiseen työhön. Työni on myös tietyllä tapaa hyvin abstraktia ja siinä on paljon sellaista, mitä ei voi millään mittarilla mitata. Yritän selventää työtäni vertaamalla sitä koirankoulutukseen:

Tänään opetin Karon kaivamaan käskystä. Apuvoimat valjastettu kinosten pienentelyyn!

Jos halutaan saada täysin kouluttamaton koira pujottelemaan takaperin kahdeksikkoa tolppien välistä, koulutus on aloitettava pieni askel kerrallaan. Ensin yhdistetään koiran päässä koulutustilanne palkkioon. Sitten yritetään saada koira ymmärtämään se, että tietyllä tavalla toimiessaan se saa palkkion. Haetaan pientä liikahdusta oikeaan suuntaan ja palkitaan koira juuri oikealla hetkellä, jotta haluttu toiminto vahvistuu.  Koko ajan pitää tarkkailla koiraa, jotta huomaa, milloin vaatimustaso on sopiva, jotta motivaatio ei häviä ja oppimista tapahtuu. Pitkäjänteisen työn tuloksena koira osaa peruuttaa metrin tolpan viereen. Joskus tulee palkinneeksi koiran aavistuksen väärään aikaan, jolloin koira onkin yhdistänyt palkkion eri toimintaan, mitä kouluttaja on tarkoittanut. Sitten yritetään oikaista väärin opittu toiminta. Vihdoin, koirasta riippuen jopa kuukausien päästä, se osaa pujotella takaperin kahdeksikon. Ja tämähän oli vasta alkua, sillä seuraavaksi kahdeksikko pitää osata pujotella eri näköisten tolppien välistä, eri paikoissa ja häiriötekijöiden läsnäollessa, ja lopulta se yhdistetään uusiin taitoihin.

Motivaatio taitaa olla kohdillaan, kun lumi lentää pitkälle ja kuoppa syvenee.

Vaikka puutarhassakin joutuu odottelemaan siementen itämistä ja kasvien kasvamista, ja joskus kuvittelemaan näkymiä muutaman vuoden päähän, on se silti usein myös hyvin konkreettista. Kitkemisen, kaivamisen ja kasvien siirtelyiden lopputuloksen näkee saman tien. Kuihtuneiden kukkien tai kuolleiden oksien poistaminen näkyy heti kasvin virkeämpänä yleisilmeenä. Pikkuisen nuupottava kasvi nostaa itsensä terhakkaasti pystyyn saadessaan vettä. Tällaiset asiat tuntuvat minusta hyvin palkitsevilta, vaikka rakastan myös työtäni. Ne täydentävät toinen toistaan. Puutarhassa kärsimätön osa minusta saa nauttia, jotta pitkäjänteinen osa jaksaa sekä töissä että lasten kanssa.

Pikkujasmikkeen ihanaa tuoksua odotan jo palavasti.

Ja tietysti nautin myös suunnattomasti kukkien katselemisesta, koskettelusta ja haistelusta. Kauniit kasvi- ja väriyhdistelmät lumoavat, joitain oikein hyväntuoksuisia kasveja voisi tuoksutella vaikka joka päivä ja jotkut kasvit oikein vaativat kättä koskettamaan ja tuntemaan lehtien pehmeys tai kuuntelemaan kahinaa. On ihanaa seurata kasvien nousemista talven jälkeen, nähdä niiden puhkeavan kukkaan ja saavan lopulta ruskan sävyjä. Minusta tämä on sitä rakkautta kasveihin ja puutarhaan, mikä varmasti yhdistää meitä kaikkia puutarhaihmisiä.

Särkynyt sydän 'Alba'.

Tervetuloa Saila lukijaksi! Aurinkoisen keväistä loppuviikkoa kaikille!