Maailman kaunein flunssalääke

Jos pitäisi valita kaunein kasvis, niin melko varmasti valitsisin valkosipulin. Ja se on vielä niin terveellinenkin, ettei sitä suotta flunssalääkeeksi kutsuta. Joka syksy ihastelen, miten jo vähän rujon näköiseksi menneen hoikan varren päästä syvältä mullan uumenista nousee elegantin muotoisia, toinen toistaan upeamman värisiä sipuleita. Tänä vuonna värien kirjoa löytyi entistäkin enemmän, kun nostettavana oli sekaisin menneitä lajikkeita (kantoja) ja omia itusilmuista lisättyjä valkkareita. Ja nostettavaahan oli myös yllin kyllin, sillä yhteensä kasvimaalta ja kukkapenkeistä nousi peräti 74 valkosipulia. Vapiskaa kauhusta, syysflunssapöpöt!

Pari vuotta kasvatelluista itusilmuista löytyi värien kirjoa laidasta laitaan.

Itusilmut olivat alun perin peräisin skeipeistä (kukinnoista), jotka olin vain huolimattomasti jättänyt maahan. Jos ette halua valkosipulin villiintyvän, älkää tehkö samaa virhettä! Parin kesän ajan olemme syöneet skeipit ja aikamoisen kasan vahingossa kasvamaan lähteneitä pikkusipuleita, joten nyt on tilanne taas hallinnassa niiden osalta. Viime syksynä istuttelin loput itusilmukasvatit samaan paikkaan kasvamaan kokoa ja nyt nostaessani kiinnitin huomiota niiden melkoisen laajaan väriskaalaan. Suurin osa oli "perinteisiä" punaviiruisia mutta löytyipä joukosta kaksi täysin puhtaanvalkoista ja pari hyvin tummanpunaista. Päätin ihan uteliaisuuttani ottaa sipuleista erilleen kummatkin ääripäät ja kokeilla, säilyykö ominaisuus myös ensi vuonna vai johtuiko se vain jostain kasvupaikkatekijästä tai sipulin kasvuvaiheesta. Välimallin sipulit menevät suoraan syötäväksi.

Aurinkopenkin vesimyyrän karkottimeksi istutetut valkkarit olivat komeavartisia mutta melko pieniä.

Myyränkarkottimeksi aurinkopenkkiin pari vuotta sitten laitetut sipulit jäivät melko pieniksi, sillä ne kasvoivat tiheissä ryppäissä eivätkä olleet saaneet lannoitettakaan. En nimittäin tullut nostaneeksi niitä viime syksynä ylös eikä keväälläkään riittänyt aikaa, inspiraatiota eikä hoksottimiakaan nostaa ryppäitä ylös ja erotella kynsiä erilleen saati sitten lannoittaa niitä. Tulee ne syötyä pienempinäkin ja kasvimaalta löytyy isompia kynsiä maahan istutettavaksi. Aurinkopenkin valkosipuleita lukuunottamatta valkkarit olivat tänä vuonna keskikokoa ja mahtui sekaan jokunen kookkaampikin yksilö. Jättisuuria murikoita ei noussut, mikä saattaa johtua kuumasta ja suht kuivasta heinäkuusta.

Valkkarit lajiteltuina. Etualalla syötäväksi menevät, kivellä myöhemmin syksyllä maahan istutettavia.

Koska varsinaiset lajikkeet menivät jo viime syksynä sekaisin, olen merkannut tämän syksyn aikana nostetut sipulit sen mukaan, missä penkissä mikäkin oli kasvanut. Vertailin myös niiden ulkonäköä siinä toivossa, että erottaisin edes viime syksynä hankitun 'Messidor'-lajikkeen vanhoista valkkareistani. 'Messidorin' pitäisi netin mukaan muodostaa suuria, liidunvalkoisia sipuleita, joissa on paljon kynsiä. Lisäksi sen pitäisi olla letitettävissä. Liidunvalkoisia eivät olleet muut kuin ne pari itusilmukasvattia mutta yhdessä penkissä oli selvästi notkeampia varsia, joten oletan niiden olevan ainakin 'Messidoria'. Isommat sipulit olivat myös runsaskyntisiä, kun taas ensimmäisenä hankkimani valkosipulikanta (luultavasti 'Alexandra') tekee vähemmän mutta hyvin kookkaita kynsiä. 

'Messidor'-oletettuja. Yhden sipulin varteen oli tullut hassu pullistuma. Mikä lie?

'Messidoria' oli myös toisessa lavassa mutta varmuuden vuoksi pidin eri paikoista nostetut sipulit erillään, jos vaikka tunnistaminen meni sittenkin pieleen. Vähäluminen talvi luultavasti aiheutti jotain haittaa kynsille, sillä kasvuun lähti vain muutamia ja osa niistäkin jäi pieniksi, kuten kuvasta näkee. Istukaskynnetkään eivät olleet kovin suuria, mikä voi selittää omalta osaltaan kokoa. Kahden edellämainitun valkosipulin lisäksi minulla on myös isännän tädiltä tullutta vanhaa kantaa (joku suomalainen paikannimi sillä muistaakseni oli). Se tekee myös paljon kynsiä mutta sen kuori on väriltään ruskeampi. Sellaisia en löytänyt kuin pari, joten niiden kynnet laitetaan kaikki maahan, jotta kanta säilyy. Sipulien kuivuessa niiden värit tietysti vielä muuttuvat, joten nyt pitää olla sotkematta muistilappuja ja muistaa istutusvaiheessakin tehdä huolelliset merkinnät.

Tyylinäyte tämän vuoden porkkanasadosta ja rinnalla vielä pari samasta lavasta löytynyttä valkosipulia.

Jos valkosipuli on kaunein vihannes, niin porkkana on ainakin minun kasvatuksissani ollut se, jonka ulkonäössä on eniten hajontaa ja maasta voi nousta komeiden naattien perässä jos jonkinnäköistä kummajaista. Neljästä kannan perusteella syöntikokoisimmasta juureksesta yksi oli melkein kaupan hyllylle kelpaava, toinen paksu mutta ihmeellisiä nystyröitä kasvattanut, kolmas kahtiajakautunut persoona ja neljäs jonkun toukan syömä nysä. Hyvän makuisia kuitenkin olivat kaikki ja maahan jäi vielä muutama pieni naatti. Saa nähdä, onko niissä edes lyijykynän vertaa syötävää kun joskus ne ylös nykäisen.

Karo tarkistaa amarylliksen sipulin.

En tiedä, muistaako kukaan enää viime joulun jälkeen eteiseen pahvilaatikkoon kukkineiden hyasintin sipuleiden seuraksi viskaamaani amaryllistä, joka ei vain suostunut nääntymään. Sipulilaatikko oli ulkovarastossakin huhti-toukokuun ja lämpötila kävi siellä varmasti välillä pakkasen puolellakin mutta amaryllis se vain porskutti menemään niin pontevasti, että se oli suorastaan pakko istuttaa kukkapenkkiin kesäksi. Sen lehdissä alkoi nyt näkyä hienoista kellastumisen merkkiä, joten päätin nostaa koko murikan pois ja viedä ulkovaraston hyllylle tuleentumaan loppuun. Komeat juuret se ainakin oli kasvattanut eikä ihan pieni ole itse sipulikaan. Eteisessä ruukussa mukamas hyvällä hoidolla kasvaneet sipulit ovat paljon pienempiä mutta niihin ei ainakaan ole narsissikärpänen päässyt munimaan. Kärpäsistä puheenollen, narsissikärpäsiä listittiin aika monta tämän kesän aikana. Opetin lapsille, miltä ne ällötykset näyttävät ja lupasin peliaikaa kun tuovat tapetun yksilön tarkistettavaksi. Takaisin amarylliksiin: lopetin jo kokonaan eteisen amaryllisten kastelun ja seuraavaksi toivon kaikkien kolmen tajuavan, että on aika vaipua lepotilaan ja säällisen ajan kuluttua puskea kukkanuppu(ja) esille.

Eivät ole helokukonharjoja nämä, vaikka samasta kylvöruukusta ilmestyivätkin.

Helokukonharjakylvöksestä näki jo aika alussa, että pari tainta ei ole samaa sorttia kuin muut. Koska en tiennyt, kumpi on oikeaa lajia, säästin molemmat. Nämä väärät taimet kasvoivatkin oikein komeasti, kuten niiden takana olevista syysleimuista huomaa. Leimutkaan kun eivät ole mitään matalakasvuista versiota, vaan jotain perinteistä korkeaa lajiketta.

Mysteerikasvin kukinto on kyllä ihmeellinen pökäle...

Oletin, että kovin vihreältä näyttänyt kukinto saisi edes jotain väriä kukinnan edetessä. Turha toivo, vihreänä se on pysynyt. Ennen kukinnan alkua mietin, että ovatkohan kasvit jotain revonhännän sukulaisia ja tämänhetkinen veikkaukseni lajista on viherrevonhäntä. Liisa (Liisan kasvit -blogi) hoi, onkohan sinulla ollut tällaisia kasvamassa niin lähellä helokukonharjoja, että siementen sekaan olisi voinut eksyä näiden siemeniä? Jos ei, niin ainoa vaihtoehto lienee se, että hankkimani K-alkuisen valmistajan kylvö- ja taimimullan seassa on ollut ei-toivottuja siemeniä.

Hyvin läheltä kun katsoo, niin onhan noissa kukissa jotain muutakin väriä kuin vihreää.

Olivatpa nuo kasvit mitä tahansa, niin nyhdin ne kokonaan pois viemästä kukkapenkkitilaa. Meinasivat jo retkottaa vähän muiden päälläkin. Samalla sain tilaa muutamalle aurinkopenkistä kaivetulle 'Lollypop'-liljan sipulille. Ne peukalonpään kokoiset sipulit viskasin surutta lämpökompostorin täytteeksi mutta viisi suurinta sai vielä armonaikaa. Ei niillä suuremmillakaan ollut kokoa kuin vaivaiset pari senttiä halkaisijaltaan mutta kai ne siitä kasvavat, jos meinasivat viihtyä. Aurinkopenkkiin taisi myös jäädä vielä muutama sipuli mutta näivettykööt itsekseen pois jos eivät ala viihtyä.

Talikko törmäsi lapsille onkimatoja kaivellessa kiveen.

Jo ennestään vääntynyt talikonpiikki taipui kuin keitetty spagetti, kun kivi osui sopivasti piikkien väliin. Tähän saakka talikko oli vielä jossain määrin käytettävissä vaikka piikit vähän vinksottivatkin. Noin vääntyneenä sillä ei kuitenkaan enää pystynyt tekemään mitään, joten vein talikon isännälle. Luulin jo, että piikki pitäisi katkaista kokonaan pois ja jättää talikko ainoastaan kompostin kääntämiseen tai muuhun yhtä kevyeen käyttöön, mutta piikinhän sai vielä väännettyä takaisin samaan riviin muiden kanssa. Loistavaa! Talikko on yksi suosikkityökaluistani.

Perhosia on aika vähän mutta nyt jo yksi neitoperhonenkin oli löytänyt tiensä punahatulle.

Päivän kärhö meinasi jo unohtua. Onneksi muistin asian ennen kuin hiiri oli julkaise-napin kohdalla. Kärhökokoelmasta postauksen kunniapaikalle pääsee tarhaviinikärhö 'Krakowiak', joka aloitti tänä vuonna kukinnan poikkeuksellisen ajoissa. Kärhö kyllä heräsikin hyvissä ajoin keväällä ja taisi vielä saada lisävauhtia heinäkuun lämmöistä. Yleensä sen kukinta on alkanut vasta näihin aikoihin mutta nyt kukkia on jo monta auki. Ensimmäisen avonaisen kukan bongasin 6.8, joten sain kuin sainkin ensimmäistä kertaa nähdä 'Omoshiron' ja 'Krakowiakin' yhteiskukinnan. Kumpikin tosin kukki tuen eri puolilla eikä kukkia saanut siksi samaan näkymään mutta ainakin tuli todettua, että niiden yhteiskukinta on mahdollinen.

'Krakowiak' aamuauringossa 17.8.2025.

Täällä tuli jo sen verran kylmää keliä, että siirsin chilit, paprikan ja yhden amppelitomaateista ulkoeteiseen. Loput tomaateista suojasin harsoilla ja toivon, että säät vielä tästä lämpenisivät ennen lopullisia syyskylmiä. Hallaöitä ei varsinkaan vielä tarvitsisi tulla!