Puutarhatyökaluni

Päivänpesän Katja haastoi kaikki esittelemään puutarhatyökalujaan (täällä alkuperäinen juttu). Kovin kuvauksellisia potretteja puutarhatyökaluistani ei tähän vuodenaikaan saa, kun pimeys estää kunnon kuvaamisen, mutta toisaalta juttuaiheetkin ovat hiukan vähissä. Tulipahan samalla putsattua enimpiä rapoja pois työkaluista ja vähän järjesteltyä varastoa.

Puutarhaessussa kulkee paljon tavaraa.

Aloitetaanpa ensin joka paikassa mukana kulkevista työkaluista. Pari vuotta sitten tekemäni puutarhaessu on osoittautunut erittäin käteväksi, lähtipä sitten koko päiväksi puutarhahommiin tai pelkästään piipahtamaan. Kuten tiedätte, niin usein se pelkkä piipahdus voi laajeta kuin huomaamatta pidemmäksikin tuokioksi, jolloin tarvitaan yhtä sun toista. Ei jää hommat kesken, kun on tarpeeksi tilpehööriä (=sidontalankaa, muistivihko, kynä, nimilappuja, siemenpusseja...) mukana. Essun vyölenkeissä roikkuu näppärästi pikalukossa sakset. Halppissaksilla raskii leikellä multapusseja auki, katkoa tukinarusta sopivia pätkiä, leikellä kuihtuneita kukkia ja mitä nyt puutarhassa milloinkin tulee vastaan. Ei haittaa, vaikka kävisivät välillä "uimassa" mullassa tai ottaisivat jostain osumaa.

Essun taskussa on myös aina mukana valkoiset Fiskarsin sekatöörit. Ne ovat palvelleet uskollisesti melkein kymmenen vuotta. Viime kesänä niissä alkoi jo tuntua hienoista väsymystä, eli sekatöörit eivät leikanneet yhtä hyvin kaikkea tarjolla olevaa materiaalia, vaikka niitä on teroitettukin. Ahkerassa käytössähän ne ovatkin olleet, joten ei ihme, jos niissä alkaa ikä painaa. Sukulaisen jäämistöistä meille kulkeutui toiset sekatöörit mutta ne eivät ole minusta hyvät. Isoin riesa on se, että teriä ei saa lukittua, joten sekatöörien mukana kuljettaminen on haastavampaa. Leikkausjälkikään ei ole moitteetonta. Olenkin käyttänyt niitä enimmäkseen leikkokukkien keräämiseen. Myös mattopuukko kulkee aina puutarhaessun taskussa. Sitäkin välillä tarvitaan.

Fiskarsin oksasaksien toinen kahva on korjattu puunpalalla.

Kumpikin oksasaksistamme on tullut meille kahden eri sukulaisen jäämistöistä. Kapeampiteräisillä mahtuisi hyvin leikkaamaan tiheämmistäkin puskista oksia mutta niillä on todella raskasta leikata yhtään mitään. Ei auta teroituskaan: joku niissä vain yksinkertaisesti mättää eivätkä terät pure edes ohuempiin oksiin kunnolla. Fiskarsit pelittävät hyvin, vaikkakin niillä on todella ärsyttävää leikata pensaista oksia. Leveät terät ja isosti aukeavat kahvat eivät meinaa mahtua vähänkään kapeampiin rakosiin ja niillä tulee hyvin helposti vaurioittaneeksi viereisten oksien kuorta. Pieni oksasahakin meillä on jossain kaappien kätköissä. Käytin sitä viimeksi syksyllä, kun kaadoin syreenit mutta ei tullut nyt tarkemmin paneuduttua siihen, minkä kaapin pohjalle saha tuli silloin sujautettua.

Kitkemistyökaluni uutena. Enää se ei ole näin siisti.

Pienemmistä puutarhatyökaluista löytyy istutuslapio, hara ja isännän tekemä kitkemistyökalu, jolla pääsee ahtaampiinkin kiven kolosiin. Sen terä on tosin alkanut kääntyillä reiässään, joten taidanpa kokeilla seuraavaksi kaviokoukkua, jonka monet ovat vinkanneet olevan näppärä ahtaiden kolosten kitkennässä. Kivipolkujen saumoja ja muita kivenkolosiahan meillä riittää kitkettäväksi. Pieni hara on käytössä enimmäkseen kasvimaalla, istutuslapio kulkee mukana kaikkialla.

Istutuslapio unohtui syksyllä rikkaruohoämpäriin ja tietysti terä vähän ruostui. Pitää tehdä sille jotain.

Haravaa käytän lähinnä syksyn lehtien tai muun roskan keräämiseen kiveyksiltä ja kivituhka-alueilta. Sillä saa myös kätevästi nurmikolle viskellyt rikkaruohot kerättyä, jos sattuukin yllättäen tulemaan vieraita eikä ole aikaa silputa rikkoja ruohonleikkurilla. Rautaharavaa käytän mulloksen tasoitteluun ja joskus kivituhka-alueiden kitkentään. Piikikkäisiin työvälineisiin kuuluu myös talikko, jota on käytetty niin ahkerasti, että piikitkin ovat vääntyneet. Taaksepäin sojottava piikki haittaa aika paljon tekipä mitä tahansa, joten pitäisi varmaan lyhentää sitä. Tuskinpa yksi muita lyhyempi piikki menoa haittaisi. Talikko on minusta lapiota kätevämpi työväline valvatin tai juolavehnän kitkemiseen kukkapenkistä. Sillä saa usein löysättyä maata sen verran, että rikat lähtevät vetämällä pois ja hyvällä tuurilla piikit sujahtavat mullan uumenissa piilottelevien kukkasipuleiden välistä eivätkä halkaise niitä niin kuin lapio tekisi. Ainakin todennäköisyys osua kukkasipuleihin pienenee, kun multaan ei mene kuin muutama piikki kokonaisen terän sijasta.

Harittava talikko, paras lapiomme, rautaharava ja lehtiharava.

Kottikärryjä aina tarvitaan. Hankimme ensimmäisenä kevyet, halvat kärryt, joihin tuli jo heti ensimmäisten vuosien aikana lommoja. Mitä lie kiviä kuskattu... Rengaskin siihen jo kerran vaihdettiin, kun entinen alkoi näyttää siltä, että se poksahtaa hetkenä minä hyvänsä. No, sehän räjähti pari päivää vaihdon jälkeen, kun aamuaurinko lämmitti nurmikolle unohtunutta rengasta. Pamaus oli muuten niin kova, että naapurikin meni tutkimaan, poksahtiko hänen autostaan rengas. Jossain vaiheessa myös kottarin liitokset alkoivat pettää ja pohjaan tuli reikiä, minkä vuoksi investoimme tukevampiin kärryihin. Vanhat rimpulat jäivät kevyempään käyttöön ja toimivat varakärryinä silloin, jos toiset ovat vaikkapa täynnä rikkaruohoja tai multaa, kuten alla olevassa kuvassa viime keväänä. Tein kasvimaalle lämpöpenkkiä lavaan ja pois kaivetut mullat piti paremman puutteessa läjittää väliaikaisesti kottikärryihin.

Uudempi mustarenkainen kottari taaempana, keltarenkainen rimpula oikealla.

Kuvassa näkyy myös vähän rautalapiota. Lapio kuuluu ehdottomasti puutarhurin tärkeimpien työvälineiden joukkoon. Meillä on rautalapioita kaksi. Toinen tuli talokauppojen mukana ja sitä käytetään lähinnä silloin kun pitää haudata Karon kikkareita nurmikolle tai kerätä niitä talvella pois. Sillä on myös aika kätevä hakata keväisin pihaantuloon kertyvää jäätikköä kappaleiksi. Kyllä sillä pystyy maatakin kaivamaan, mutta siinä on sen verran lyhyt varsi, ettei se oikein ole pitkille ihmisille ergonominen työväline maankaivuuseen. Omaa lapiota ostaessamme kriteerinä olikin riittävän pitkä varsi ja teräväkärkinen terä (pari kuvaa ylempänä). Tasateräinen lapiokin uppoaa pehmeään maahan, mutta kiila on kiila erityisesti savessa tai kivien seassa kaivellessa. Kivistä saadaankin sitten sopivasti aasinsilta rautakankeen. Ilman sitä ei tällä tontilla olisi pärjätty, sillä kiviähän meillä riittää. Rautakanki on melkeinpä aina siellä missä pitää kaivaa lapionterää syvempää monttua.

Yksi rautakangen työmaista nuotiopaikan takana.

Siinäpä oli Hiidenkiven puutarhatyökaluista ne, joita itse useimmiten käytän. Isännän hallussa on kaikki pörisevät härvelit, kuten ruohonleikkuri, trimmeri sun muut, joille on vuosi vuodelta vähemmän käyttöä.

Hämmentävä uni

Tämän postauksen inspiroi naputtelemaan kaikkien töllisteltäväksi Rikkaruohoelämää-blogin juttu italialaisista pitkäkarvakissoista. Olen joskus maininnutkin, että näen usein unia ja myös kävelen ja puhun unissani. Olen tehnyt sitä koko ikäni ja siitä on riittänyt riemua (ja ehkä välillä myös riesaa) lähipiirilleni. Milloin olen kerännyt pakastemarjoja sängystä, milloin lähtenyt pelastamaan parvekekasveja pakkaselta keskellä heinäkuuta ja välillä suuttunut isännälle, kun hän ei kesken unien herätettynä tajua jotain selittämääni asiaa (on se kumma kun monen avioliittovuoden jälkeenkään toinen ei näe samoja unia kuin minä!). Hyödyllisin koskaan näkemäni uni lienee kasvimaan suunnitelma (lukaise täältä). Seuraavaksi kuvailemani unen näin pari viikkoa sitten opiskelureissulla. Saa nauraa, jos naurattaa.

Auringonnousu (pelkääjän paikalta kuvattuna).

Unen alkuosaa en enää muista kunnolla mutta siinä oli mm. alakoulussa samalla luokalla olleita ihmisiä aikuisena ja muuta yhdentekevää puuhailua. Unen loppupuoli jäi paremmin mieleen. Keskustelin siinä erään opettajani kanssa, kun hänelle ojennettiin kaksi pitkäkarvaista kissaa. Kissat roikkuivat opettajani hartioilla puuhkan lailla, oranssivalkea vasemmalla olalla, tummempi ruskeankirjava oikealla. Opettajani alkoi tanssahdella ympäri huonetta hyvin onnellinen virne kasvoillaan musiikin soidessa. Minä katselin sivusta ja hörppäsin samalla "kuohujuomaa" sadevesimittarin mittakupista. Heti juomaa nielaistuani tajusin sen olevan jotain hyvin syövyttävää ja mittakupin pohjalla toden totta kuohui kaksi poretabletin näköistä mötikkää. Tunsin kieleni alkavan kuplia ja hyppäsin eteeni ilmestyneeseen lampeen uiskentelemaan. Vesi oli hyvin tummaa, sellaista kuin suomalaisissa humuspitoisissa lammissa tuppaa olemaan. Oli kesä, aurinko paistoi ja vesi tuntui ihanan lämpimältä. Uin lammen vastarannalle ja käännyin laiturin kohdattuani takaisin. Kielellä kupli edelleen mutta se ei menoa haitannut. Keskivaiheilla lampi alkoi laajeta, rannan puut vetäytyivät kauemmas, lammesta tuli järvi ja pian näkyi pelkkää tummaa vettä. Tiesin, etten enää pääsisi rantaan ja aloin upota. Tässä vaiheessa heräsin ja ensimmäinen ajatus oli googlettaa, mitä pitää tehdä, jos juo happoa. Kello oli puoli viisi enkä todellakaan lähtenyt netissä surffaamaan siihen aikaan yöstä. Kävin sen sijaan juomassa vettä ja jatkoin nukkumista vielä pari tuntia.

Pikaisesti piirretty hahmotelma unesta. Kissojen asennot ja vesimittari ovat suunnilleen kuin unessani. Tummemman kissan väritys kärsi sopivanväristen kynien ja piirustustaidon puutteesta. Ihmisiäkään en osaa piirtää, joten tein vain hahmon kissatelineeksi.

Sen verran uni jäi kuitenkin vaivaamaan, että pohdin aamun tultua, mistä sen eri yksityiskohdat olivat mielessäni moiseksi cocktailiksi sotkuneet. Hapon juominen oli selvä tapaus: olimme illalla katsoneet isännän kanssa kohelluskomedian, jossa eräs toisen henkilön murhaamista yrittänyt hyypiö joutui itse juomaan terästämänsä shampanjan syövyttävin seurauksin. En tiedä, mistä keksin nautiskella kurkunkostukkeeni sademittarista. Tummavetisissä lammissa on tullut uitua paljon ja uiminen on muutenkin minulle mieleistä kesäpuuhaa. Ihan viime kuukausina en ole uimassa käynyt mutta kyllähän aivot nyt helposti voivat ottaa vanhojakin tapahtumia unien mausteeksi. Tai ihmisiä, kuten vaikkapa ne unen alakoulun tyypit. Opettaja-ressukan nappasin uneeni edellispäivän tapaamisestamme (emme tanssineet!). Kissat tulivat tietysi siitä, että kimppakyytiläisemme oli sanonut jossain vaiheessa heillä olevan kaksi siperiankissaa ja minun oli tarkoitus kysellä niistä enemmän matkan aikana, mutta muut aiheet veivät toisille reiteille. En siis tiennyt kissoista unennäkövaiheessa muuta kuin rodun ja lukumäärän.

Pakkanen teki kuuraa yhteen ulkoeteisen ikkunaan.

En ole koskaan uskonut, että unilla voisi olla mitään sen kummempaa merkitystä. Minusta ne ovat vain olleet aivojen tapa sotkea lähiaikoina tapahtuneita asioita mielivaltaisiksi kokonaisuuksiksi tai tuoda jotain alitajunnassa vilahtaneita ajatuksenpuolikkaita esille. Tuon unen jälkeen en kuitenkaan ole enää yhtä varma asiasta. Aamulla nimittäin googletin, miltä siperiankissat näyttävät ja esittelin isännälle kaksi kissaa, jotka näyttivät suunnilleen samalta kuin unessani. Kysyin myös opettajaltani, onko hän kissa- vai koiraihmisiä. Hän todellakin sanoi pitävänsä kissoista enemmän (nojoo, 50% todennäköisyys arvata oikein ja usein jo ihmisen olemuksesta pystyy päättelemään, kumpi lajeista on mieluisampi). Ehkä jossain alitajunnassa oli myös tieto siitä, että siperiankissat ovat kookkaita, pitkäkarvaisia ja varmaankin myös ihmisrakkaita, kun antavat noin vain roikotella itseään kuin parastakin turkispuuhkaa. Hämmentävin yksityiskohta kuitenkin on tämä: kotiinpaluumatkalla kysyin kimppakyytiläiseltämme, minkä värisiä heidän kissansa ovat ja ylläripylläri: isännälle näyttämäni kissojen kuvat olivat melko tarkasti saman värisiä kuin kimppakyytiläisemme kissat. Hän näytti kuvatodisteitakin kännykästään. Sain myös kuulla opettajamme tavanneen joskus kyseiset kissat.

Lisää kuurankukkia.

Luulisi, että unessa jonkun hapon juominen ja valtamereksi laajentuneeseen lampeen hukkuminen saisivat huolestumaan omasta mielenterveydestään. Minusta ne olivat kuitenkin vain vähän tavallista pöljempiä unen juonenkäänteitä. On sitä tullut tehtyä paljon häiriintyneempiäkin juttuja unessa. Sen sijaan kissojen värien osuminen kohdilleen on vaivannut minua enemmän kuin sen pitäisi. Mistä ihmeestä se oikein tuli? Yksi oikein arvattu väri vielä menisi sattuman piikkiin, mutta että kumpikin oikein rodussa, jossa suunnilleen joka ikinen väri on sallittu! Miten voin kuitata jatkossa näkemäni unet hölynpölyksi, kun tämän yhden kerran unessa osuinkin oikeaan asioissa, joita en voinut mitenkään tietää etukäteen? Olen hyvin hämmentynyt.

Kurkistus kellariin

Ja taas sitä ollaan hereillä aivan liian aikaisin!

Talven ensimmäinen kellarin tarkistuskierros tapahtuu perinteisesti tammikuussa. Jos olen vienyt kasvit talviunille kovinkin aikaisin syksyllä, tarkistan kellarin tilanteen jo tammikuun alussa. Syksy oli kuitenkin sen verran lämmin, että talvetuskausi alkoi vasta marraskuun loppupuolella. Siispä nyt ei ollut mikään kiire kurkistella kellariin. Kärhöt heräävät joka vuosi pelottavan aikaisin ja erityisesti tarhaviinikärhöt ovat mestareita siinä lajissa. Aloituskuvan tarhaviinikärhö 'Venosa Violacea' oli jo selvästi sitä mieltä, että kevät on tullut, kun loistokärhö 'Rouge Cardinal' oli tehnyt vasta ihan minimaaliset silmut. Onneksi kärhöjen kasvu hidastuu, kun kellarin lämpötila tippuu talven edetessä vielä vähän alemmas. Nyt lämpömittari näytti siellä viittä astetta.

Kevään ensimmäiset rikkaruohot.

Kitkemiskautta harvemmin aloitetaan täällä päin Suomea tammikuussa, mutta nytpä on sekin koettu. Kärhöruukusta nimittäin puski iloinen päivänkakkaran taimi ja sitäkin iloisempi voikukka. Kumpikin jouti nyhtää pois, joskin voikukkaa joutui vähän kaivelemaankin. Se ei selvästikään halunnut hävitä tätä taistoa. Heränneitä löytyi myös kukkasipuli-istutuksista. Jemmasin syksyllä löytyneitä alesipuleita ruukkuihin kevään iloksi, mutta en haluaisi niiden kukkivan ihan vielä. 

Krookukset ovat jo korkealle kurottelemassa, hyasintit kurkkivat varovasti mullan pinnassa.

Pari kärhöruukkua ja kukkasipulit saivat reilusti pakkaslunta jäähdyttämään kuumana höyryävää kevätintoa.

Ehkä ylläolevasta kuvasta voi päätellä sen, että kävin kellarissa jo viime viikolla. Tällä viikolla ei nimittäin ole höttöistä pakkaslunta satanut. Lumi on tullut joko rakeina tai vetenä taivaalta ja jäätiköt ovat sen mukaiset. Eilen tosin alkoi jo isommilla teillä olla ajourat sulina. Jalkakäytävillä kuitenkin oli selvästi liukasta, sillä näin työmatkalla, kuinka kaksi alakouluikäisen näköistä lasta teki lähempää tuttavuutta maanpinnan kanssa. Mummoikäisiä ei juurikaan näkynyt liikenteessä ja itsekin olin varustautunut nastakengillä, vaikka käveltävää oli ainoastaan omalla pihalla ja työpaikan parkkipaikalta ulko-ovelle. Toivon, että sää kääntyisi pian pikkupakkaselle ja lunta sataisi kasvien suojaksi, jotta puutarhassa ei tulisi taas talvituhoja. Eikä vesi muutenkaan kuulu tammikuuhun sen enempää kuin lumi heinäkuuhun, sanon minä.

Kellariin eivät säät vaikuta. Niinpä siellä kelpaa leijonankidankin talvehtia.

Onneksi sentään leijonankidat eivät ole vielä lähteneet kasvuun. Mustaluumukin on kiltisti lepotilassa. Kunpa kasvit muistaisivat pysyä unilla vielä huhtikuuhun saakka, niin ei tulisi ongelmia liian aikaisesta kasvuunlähdöstä. Viime keväänä mustaluumu pysyikin lepotilassa siihen saakka, että sen sai vietyä kokonaan ulos. Helpolla pääsisi, jos kaikkien kanssa onnistuisi yhtä hyvin.

Viimeinen ritarinkukka on aukaissut kukkansa.

Vielä muutama sana koko kuluneesta tammikuusta. Joululoman lopulla tuli tehtyä vaihteeksi vähän käsitöitä. Olohuoneen verhoja piti vähän lyhentää, sillä ne on alun perin hankittu korkeampaan huonetilaan. Pidin niitä aiemmin yläreunasta verhokiskon nipsuissa kaksinkerroin mutta remontissa kiskot nipsuineen lähtivät. Tilalle tuli uudenmallinen verhokisko, joten verhoja piti lyhentää viitisentoista senttiä. Paikkasin myös muutamat housunpolvet ja kehittelin uusiokäyttöä joululahjaksi saamalleni pöytäliinalle. Pellavainen joululiina oli ilmeisesti bongattu kirpputorilta, sillä siitä löytyi kolme reikää ja kaksi kohtuullisen kokoista kahvitahraa. Se ei istunut kunnolla ruokapöytäämme tai ollut edes oman makuni mukainen (vaikka pellavaa materiaalina arvostankin).

Mitä kaikkea yhdestä pöytäliinasta voikaan saada!

Pienen mittailun jälkeen totesin, että liinasta saisi aika näppärästi neljä keittiöpyyhettä ja yhden eteisen pöydälle käypäisen kaitaliinan. Kahvitahrat ja reiät olivat sopivasti liinan toisessa päädyssä, joten siitäpä Karo sai petiinsä uuden tyynyliinan. Yhtään hukkapalaa ei jäänyt eikä kaappitilaa kuluta iso pöytäliina, jota voi käyttää ainoastaan jouluisin. Kaitaliina vie rullalla vain vähän tilaa ja käsipyyhkeet kuluvat luultavasti nopeasti puhki. Kangas oli kuitenkin melko ohutta. Karon pedissä jouluinen kuosi ei niin haittaa. Hyvä mieli jäi tästä projektista, vaikka toki olisin pärjännyt ilman minulle väkisin tungettua pöytäliinaakin.

Ai, että kun nukuttaa makoisasti kukkatyynyllä!

Viime viikonloppuna tuli tehtyä taas opintojen takia reissu länsirannikolle. Mukana oli tällä kertaa samaa aihetta opiskeleva puolituttu kimppakyytiläinen, jonka kanssa löysimme puolimatkassa yhteisen puheenaiheen puutarhan puolelta. Menomatkalla riitti vielä muutakin juttua, mutta kuskina olleen Isännän kauhuksi melkein koko paluumatka puhuttiin tietysti puutarhaa. Mikä loistava aihe pitkällä automatkalla keskellä tammikuuta! Jos uusi puutarhaystäväni satut lukemaan tämän, muista tutkia kellarisi mahdollisuuksia.

Hitaasti aukeavat tulilatvan nuput. Kuin pikkuinen ruusu.

Kunhan tässä kevät, öh... talvi vähän vielä etenee, saa tuoda sipulikukkaistutukset kellarista ulkoeteiseen. Sitten on jo ainakin varhaiskevät, jos ei oikea kevät.

Tommolan tilan kurjenmiekkoja

Nimettömäksi jäänyt ryhmä kukki niin, ettei lehtiäkään juuri näkynyt.

Tämäkin juttu on kesäkuiselta lomamatkaltamme, sillä tokihan reissusta pitää päästä myös kotiin ja mikä olisi sen parempi pysähdyspaikka kuin matkan varrelle sattuva taimisto. En ollut käynyt ennen Tommolan tilalla ja odotukset olivat nousseet muiden kävijöiden kokemuksien ansiosta aika korkealle. Ja täytyy sanoa, että olihan siellä paljon kasveja niin näytepelloilla kuin taimistonkin puolella.

Peltonäkymää.

Lisää kukkapeltoa.

Kesäkuun puolivälissä huomiotaherättävin kasviryhmä oli kurjenmiekat. Vierailumme osui juuri täydellisesti niiden parhaaseen kukinta-aikaan. Harmi vain, että suurimmalle osalle ihanuuksia ei löytynyt nimilappuja tai sitten lapussa oli väärä nimi. En ole mikään kurjenmiekka-asiantuntija, joten en edes osaa veikata nimettömille lajiketta, mutta sehän ei haittaa kuvien katselua.

Muhkeakukkainen kaunotar.

Ihan toinen ääripää melkein samassa sävyssä. Tällä söpöläisellä oli todella sirot kukat.

Ihana röyhelöhelmainen kaunotar.

Välillä vähän yleisnäkymää. Keskellä tummanvioletti loisto(?)kurjenmiekka.

Kaunis vaaleansininen kurjenmiekka.

Kaksi nimetöntä kaunotarta.

Nimilapun perusteella tarhakurjenmiekka 'Susan Bliss'.

Näitä olikin paljon.

Taas nimetön. Viehättävät röyhelöt ja alempien terälehtien liukuvärjätyt reunat.

Tämän upeuden juurella oli vain pieni lapunpätkä, jossa luki Cadeau. Sillä nimellä en taas löytänyt netistä mitään.

Siperiankurjenmiekka "aikainen" luki tämän nimilapussa, tosin värin piti olla sininen.

Kirjokurjenmiekka 'Kermesiana'. Aika saman näköinen kuin edellisen kuvan puska. Samoja kenties?

Tarhakurjenmiekka 'Orkidea'.

Joku siperiankurjenmiekka ehkä.

Ei suosikkini mutta onhan tämä nyt hätkähdyttävän värinen. Ihan liekeissä.

Mieli olisi tehnyt napata useampikin kurjenmiekka taimituliaisiksi itselle mutta sen verran kehno menestys minulla on kurjenmiekkojen kanssa ollut, etten tohtinut tuhlata rahojani. Jatkukoot kukituskokeilut omilla kasveilla.

Hatanpään puistoaluetta kesäkuussa

Kesäkuisella lomamatkallamme Tampereelle piti tietysti poiketa katsomassa Hatanpään arboretum, josta kertyikin yhden kuvamaratonin verran kuvamuistoja näin talvipakkasella tutkailtavaksi. Aloitimme kierroksen kartanorakennuksen edestä ja kartanopuistosta, mutta niemenkärjestä jääkylmänä puhaltava navakka tuuli pakotti meidät aika nopeasti alemmas perennamaan suunnalle. Se ei oikeastaan minua haitannut, sillä niin komeita kuin kartanopuiston puut olivat, niin enemmän minua kiinnostivatkin kukkaistutukset.

Kartanon edustan bougainvilleat jättivät sanattomaksi.

Ruusutarhan ryhmäruusut eivät vielä kukkineet kesäkuun puolivälissä.

Ruusurinteessä kasvaa pensasruusuja.

Osa niistä kukki jo kauniisti, suurin osa oli nupullaan. 

Ruusurinteen jälkeen alkoi minulle mieleisin osuus, eli laajat perennaistutukset. Tuulikaan ei enää haitannut niin paljoa, kun aurinko pääsi avoimessa maastossa lämmittämään edes hiukan ja oli mielenkiintoista tutkittavaa.

Vaaleanpunaisia varjoliljoja, taaempana jalopähkämöä ja taustalla yrttiympyrä.

Yrttiympyrä, eli virallisesti yrttikokoelman muotopuutarha lähempää.

Pionit kukkivat runsaasti.

Jalopähkämöä etualalla. Taustalla pilkistelee silta, eli jonkinlaista vesiaihettakin on luvassa.

Lampihan sieltä löytyi.

Lapsille puiston mielenkiintoisinta antia taisivat olla nurmialueilla ahertanut robottiruohonleikkuri ja lammen lähistöllä piileksivät sinisorsat. Pari oikein käkkyräistä puutakin kiinnitti heidän huomionsa ja niistä olisi varmasti löytynyt pian pari ihmisapinaa, jos emme olisi pitäneet kiirettä. 

Kausikasviryhmä Laine kukki runsaasti. Siihen oli istutettu mm. samettikukkia, daalioita ja pelargoneja.

Perennamaan jälkeen vastaan tuli kivikkopuutarha. Paahteisen paikan kukkaloiston sijaan se olikin osittain jopa varjoisa ja siellä kasvoi paljon erilaisia havuja. Jos satut poikkeamaan Hatanpäässä keväällä, ihan kesäkuun alussa tai myöhään syksyllä, kivikkopuutarhassa saattaakin olla ihan eniten nähtävää. Toki perenna-alueillakin on varmasti sipulikukkia ja myöhään syksyllä kukkivia perennoja, mutta väistämättä harva kasvi on silloin edustavimmillaan. Havukasvien ja kivien ulkonäkö ei paljoa muutu vuodenajan mukaan.

Muuten kiva alue mutta minusta tuo graniittipenkki ei oikein istu kokonaisuuteen.

Kuvan keskivaiheilla valopylvään juurella kasvava purppurainen kasvi on keijunkukkaa.

Kivikkopuutarhan jälkeen tuli vielä suoalue, jossa alppiruusut ja atsaleat olivat jo melkein kokonaan kukkineet. Sen verran yksittäisiä kukkia niissä oli jäljellä, että näki, minkä värisiä ne olivat. Kuihtuneiden kukkien määrästä päätellen kukinta oli ollut myös aika komea. Metsämaiseman ohella muuta erityisen hienoa nähtävää siellä ei tuolloin ollut, joten ei siitä sen enempää. Kierroksemme lopulta löytyi pergola, jonka muistin parista vanhemmasta lukemastani blogiesittelystä. Puolet pergolan kasveista oli vasta nousemassa ja ehkä joku oli saattanut heittää henkensäkin talven aikana.

Pergolan alkupää oli komeasti kukassa ja vehreä.

Kultaköynnöskuusama oli pergolan kiistaton tähti vierailumme aikaan.

Mikään henkeäsalpaavan upea nähtävyys Hatanpään puisto ei minusta ainakaan kesäkuun puolivälissä ollut mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka kuitenkin. Jos matka joskus suuntautuu Tampereen seudulle, niin kyllä tuolla voisi käydä toisenkin kerran. Ehkä heinä-elokuun vaihde kiinnostaisi itseäni eniten, niin näkisi loppukesän rehevyyden ja kukkaloiston.