Pikkupuuhailua heinäkuussa

Tämä kesä poikkeaa aiemmista vuosista sillä, että talven aikana kertyneellä työlistalla ei ollut mitään isompaa kukkapenkkeihin liittyvää projektia. Ei siis uusia istutusalueita eikä työläitä peruskorjauksia, vain yksittäisiä kasvisiirtoja ja ylläpitohoitoa. Onkin ollut vaihteeksi oikein rentouttavaa puuhastella yhtä sun toista pientä sen sijaan, että kaikki aika kuluisi jossain kaivannossa muiden kukkapenkkien villiintyessä samaan aikaan.

Kaurajuuren nyrkinkokoinen siemenhahtuvapallo on juuri niin pehmeä miltä näyttääkin. Kuin untuvaa.

Tähän aikaan kesästä pitää käydä melkein päivittäin kasvimaalla keräämässä satoa vähintään lautaselle, välillä myös talvivarastoihin. Kaurajuurta kasvatin lähinnä kukkien takia mutta pari kuihtunutta kukkaa jätin ihan tarkoituksella tekemään siemeniä. En ole ihan varma, onko mitään järkeä kasvattaa kasvia, joka kukkii vain hetken aikaa aamupäivästä mutta eipä se tuosta aidan vierestä kovin paljoa tilaa valtaa. Lisäksi se on ihan veikeän näköinen ja tarpeeksi korkea toimiakseen kevyenä näkösuojana naapuriin. Koko kasvimaan pituinen penkki on vain parikymmentä senttiä leveä ja koska kaurajuuri on pysynyt napakasti kapeana ja pystyssä, vaikka minkälainen kaatosade, tuuli tai raekuuro olisi sitä koetellut, se ansaitsee minusta vielä toisen kesän aidanvierustaa koristamassa. Sen talvehtiminen oli vähän heikkoa savimaassa, joten ripottelin uudet siemenet kasvimaan päädyn hiekkaiseen yrttipenkkiin, jossa on muutama tämän kevään kylvöistä itänyt taimi jo kasvamassa. Siirrän sieltä ensi keväänä talvehtineet taimet aidan viereen kukkimaan ja jos itämisprosentti on huikea, syksyllä muutama juurikas päätyy uunijuuresten sekaan.

Ensimmäinen kyssäkaali ei päätynyt lautaselle.

Puuha, josta en ole niin iloinnut, on taas kerran peltoetanoiden kanssa taistelu. Tietysti juuri siinä penkissä, jossa on kyssäkaalia, on pahin ongelma. Kuvan kyssäkaali oli myös haljennut, joten etanoilla oli suora reitti mehevään sisukseen. Olisi tuosta ehkä sopivasti pilkkomalla saanut pienet suupalat itsellekin mutta päädyin viskaamaan kauttaaltaan jyrsityn vihanneksen kompostiin. Siirrän toivoni vielä kasvamassa oleviin taimiin. Olen tänä kesänäkin kerännyt vähintään satoja etanoita pois ja lapsetkin jo yli viisikymmentä (laskevat joka ikisen, sillä olen luvannut joka kymmenennestä palkinnon). Lisäksi olen vienyt muutaman kerran olutansoja, joihin on myös hukuttautunut kymmeniä etanoita. Nyt etanoita on selvästi vähemmän mutta ne ovat suurempia, joten onnistuvat saamaan enemmän tuhoa aikaiseksi. Kunhan saan aikanaan syötävät kasvit kerättyä pois, aion ripotella ferramolia jäljelle jääneille etanoille jälkiruuaksi.

Ensimmäisiä mansikoitakin on jo kerätty. Piti viritellä tukinaruja pitämään kypsyvät raakileet irti maasta.

Viime kesänä pohdiskelin, mikähän kate olisi paras mansikoille. Suunnitelmissa oli kokeilla olkea tai hamppukatetta mutta toteutus jäi suunnitelman asteelle. Puolet alueesta on siis edelleen mulloksella ja puolessa on ohut kerros vanhaa oksahaketta. Kumpikaan ratkaisu ei ole oikein mieleeni. Ruohosilppua harkitsin mutta se olisi saattanut houkutella etanoita mansikkapenkkiinkin. Päädyin lopulta vetämään tukinaruja pahiten retkottaville puskille. Pari sai myös raudoitusverkon leikkaamisesta jääneitä pätkiä tuekseen. Mansikoiden lajike varmaan vaikuttaa retkottamiseen, sillä 'Friida' näyttäisi tekevän paljon vahvemmat varret kuin tuo kuvassa näkyvä nimetön, alunperin amppelimansikaksi tarkoitettu aikainen ja jatkuvasatoinen lajike.

Kamomillan kukkia kuivumassa ja sitruunabasilikaa sekä tilliä pakastimeen menossa.

Sadonkorjuun lisäksi sain vihdoin aikaiseksi tehdä muutaman uusintakylvön. Erilaiset salaatit ja retiisi kasvavat nopeasti ja sietävät hyvin syksyn kylmää, joten kylvin niitä pienet pätkät syötyjen vihannesten tilalle. Täsmennän tässä siis, että itse syötyjen, ei etanoiden suuhun joutuneiden. Etanaongelmaa ei onneksi ole kuin parissa lavakauluksessa. Ja nyt kun palasimme tuholaisiin, tuli mieleen aurinkopenkin vesimyyrä. Otus oli ilmeisesti kuitenkin pyörähtänyt siellä myös menneenä talvena, sillä pari sipulikasvia ei noussut lainkaan eikä toissasyksynä istutettu pitsipihlaja oikein suostunut lähtemään kasvuun. Koska puussa oli vain kaksi hyvin pientä lehtitupsua, päätin kaivaa sen pois, jotta näen juuriston tilanteen.

Juuripaakku oli enää viidenneksen siitä mitä istuttaessa, minkä lisäksi se oli selvästi istutettu liian syvälle.

Ensimmäinen havainto puun juuristosta oli se, että kyllähän sitä oli mussutettu hyvällä ruokahalulla. Rungon alaosasta oli myös jyrsitty pikkuisen kuorta. Vähintään yhtä suuri syy puun kituliaaseen kasvuun oli varmasti taimistolla ja minulla itselläni. Istutin nimittäin puun aikanaan juuri samalle syvyydelle mitä se oli ruukussaan. Koska puun runko lähti levenemään mullan pinnan kohdalta, oletin ensimmäisten juurien kasvavan siitä enkä ruvennut sen tarkemmin tutkimaan, onko asia varmasti niin. Lisäksi multapaakku tuntui olevan pintaa myöten täynnä hiusjuuria eikä suinkaan höttöistä multaa, mikä olisi heti herättänyt epäilyt. Syksy, kylmä, märkä ja niin edespäin saivat hoppuilemaan. Nyt kun puu oli kaivettu ylös ja tarkoitus oli tutkia se perusteellisesti, paljastui, että mullan pinnalla olikin vain joku muu kohouma ja ylimmät juuret lähtivät vasta muutama sentti alempaa. Nyt pihlajaressukka on istutettu oikeaan syvyyteen ruukkuun toipumaan. Toistaiseksi se on hengissä mutta mitä tahansa voi vielä tapahtua.

Puistosyreenit on taas leikattu pallomaisiksi muutamaa viimeistä kukkivaa oksaa lukuun ottamatta.

Puistosyreeneitä ei välttämättä tarvitsisi leikata lainkaan, mutta minä olen saksinut niitä jo pikkutaimista lähtien. Niillä on ollut hyvä harjoitella muotoonleikkausta, sillä epäonnistumisen kohdatessa olisin saanut äitini vanhoista syreeneistä uudet juurivesat tilalle. Puistosyreeni on sen verran vahvakasvuinen, että puskat olisivat helposti kasvaneet todella suuriksi ja kukat tulleet vain latvaosiin, jos niitä ei olisi saksittu ronskisti. Lyhennän niiden vuosikasvuja niin, että saman kesän kasvua jää 1-3 lehtiparin verran. Lisäksi karsin rungon alaosasta lähtevät oksat, jotta syreenien edessä kasvavat kuunliljat tulevat myös paremmin esille. Silloin kun kuunliljat eivät ole kasvussa, syreenien paljaat rungot ja pallomainen latvus tulevat hauskasti esille. Tänä vuonna oikeanpuoleista syreeniä piti karsia reilusti enemmän. Se saa enemmän valoa kuin muut ja uhkasi hukuttaa myös naapurinsa alleen, joten jouduin sekä kaventamaan että madaltamaan sitä reilusti. Pensaat ovat aivan tontin reunassa metsän laidassa, joten ne eivät saa kovin paljoa valoa muutenkaan, saati sitten niin, että yksi monsteri valtaa koko ilmatilan. Kukintaan leikkaaminen ei juuri vaikuta, kun sen tekee näin keskikesällä heti kukinnan jälkeen.

Suolla on tapahtunut pieni muutos. Keskellä takana, ei sitä paljoa edes huomaakaan.

Joskus aiemmin jo pohdiskelin, jos kaivaisi suon takaa raparperin kokonaan pois ja istuttaisi tilalle alppiruusuja. Niitä kun olisi yllin kyllin niistä risteytyskokeiluista lopullista (tai ainakin väliaikaista) paikkaansa etsimässä. Kesäkuun lopun raju rankkasade ja raekuuro vahvistivat päätöksen, sillä repaleinen ja maata myöten retkottava raparperi ei ollut mikään puutarhan kaunistus senkään vertaa mitä se oli aiempien sateiden ja kovien tuulten jälkeen. Viimeisen silauksen asialle antoi äitini, jolla oli ylimääräinen alppiruusu 'Haaga' jo valmiiksi ruukutettuna. Yksi vanhoista pensaista kun oli tehnyt omine aikoineen taivukastaimen, jonka äitini sitten päätti ruukuttaa myöhempää käyttöä varten. No, eihän sille äidiltäni paikkaa löytynyt, joten teimme vaihtokaupat: raparperista osa meni äidilleni ja alppiruusu tuli minulle.

Vähän kummallinen vinkura tuo on mutta rotkolemmikit peittävät paljaan rungon.

Raparperin alta paljastui melkeinpä rikkaruohotonta, kuohkeaa multaa, joten alppiruusulle tarvitsi vain sotkea hieman havu-rodomultaa istutuskuoppaan ja kattaa maa ruohosilpulla. Yksi oikein hyvinvoiva siemenestä kasvatettu alppiruusu näkyy ylläolevan kuvan oikeassa reunassa ja yksi mustaksi mennyt sen vierellä. Yksi taimi on vielä ruukussa mutta sen ajattelin istuttaa ison taimen vasemmalle puolelle. Siinäpä sopivat kaikki asustelemaan siihen saakka että pienet taimet kasvavat kukintakokoisiksi ja tulee aika päättää, mitkä niistä jäävät tänne lopullisesti ja mitkä jatkavat matkaa uusiin koteihin. Kymmenestä minulle tulleesta taimesta kaksi on kuihtunut matkan varrella, äitini suunnilleen viidestäkymmenestä taimesta on myös muutama heittänyt henkensä. Aika hyvä selviytymisprosentti kuitenkin niillä on ollut.

Pikkuprojektit pensasryhmän päässä ja patiopenkissä. Yläkuvissa lähtötilanne, alakuvissa jälkeen.

Pensasryhmän pääty on aiheuttanut päänvaivaa. Viime kesänä se näytti todella kauniilta, kun pioni, päivänkakkarat ja pikkuampiaisyrtit kukkivat yhtä aikaa. Tänä vuonna vanhat päivänkakkarat ja pikkuampiaisyrtit olivat kuitenkin kuolleet ja ainoastaan uusia pikkutaimia oli kasvussa. Nuoremmat pikkuampiaisyrtit kukkivat komeasti mutta nyt niidenkin kukinta oli ohi ja piti repiä ruskettuneet kukinnot pois. Samanlainen päivänkakkaraongelma oli myös patiopenkissä, jossa keväällä lähti kasvuun ainoastaan yksi päivänkakkara. Siirsin aiemmin kesällä muualta ylimääräisiä päivänkakkaroita kuolleiden tilalle mutta ei näkymä silmiä hivellyt siltikään. Lisäksi kolmatta kesää jurottava päivänlilja 'Arctic Snow' ei selvästi näyttänyt viihtyvän patiopenkissä. Koska 'Stella d'Orot' ovat viihtyneet mainiosti pensasryhmässä, siirsin 'Arctic Snown' myös sinne. Päivänkakkaroiden tilalle päivänliljojen taakse olin jo keväällä siirtänyt yhden siemenestä kasvatetun siperiankurjenmiekan ja istuttanut ylimääräisiä gladioluksia. Paljon tuli samanlaista lehtimuotoa mutta pääasia, että on vähemmän paljasta multapintaa. Reunuskasvina kiveyksen puolella on pikkuruisia amerikanvuokon taimia ja pari violettia alepetuniaa. Pikkuampiaisyrttiä jäi jonkun verran, vaikka ne eivät kuvissa oikein erotukaan. Leikkasin ne aika mataliksi mutta kyllä ne siitä pian lähtevät uudelleen kasvuun.

Vasemmalla kivikkomehitähti 'Dark Beauty', keskellä jo ennestään siellä ollutta kattomehitähteä ja oikealla ihan pikkuisen seittimehitähteä.

Patiopenkin päässä oli jo ennestään pallomehipartaa ja kattomehitähteä. Koska ne ovat viihtyneet erinomaisesti, päätin antaa isomman alueen pelkästään erilaisille mehitähdille. Halusin kulkuväylän viereen useampaa erilaista mehitähteä, joten kaivoin suuren osan kattomehitähdistä pois ja istuttelin niitä päivänkakkaroiden ja päivänliljan tilalle penkin takaosaan. Niiden tilalle hain kivikkorinteestä tummanpunaista, melko ison ruusukkeen tekevää kivikkomehitähteä ja pientä seittimehitähteä. Kunhan kivikko- ja seittimehitähdet lähtevät runsastumaan, poistan kattomehitähteä niiden tieltä, jotta tulee tasapainoisemmat ryhmät itse kutakin. Keväällä siirretyt päivänkakkarat jätin vielä paikoilleen, ettei tarvinnut ihan jokaista kattomehitähteä istutella yksittäin. Poistan päivänkakkarat sitten kun mehitähdet vaativat enemmän tilaa, jos kakkarat eivät ole sitä ennen ymmärtäneet kuolla omin avuin. Jätin myös komeamaksaruoho 'Herbstfreuden' ainakin toistaiseksi, ellei lopullisesti paikoilleen.

Luumutarhassa näyttää nyt kauniilta ja runsaalta.

Yksi aika etäisesti puutarhaan liittyvä projekti meillä on myös ollut. Enemmän siitä on hyötyä ulkoeteisen ja muutaman vaatekaapin kenkäkaaoksen selättämisessä, mutta viimeistään syksyllä myös eteisessä talvehtivat kasvit pääsevät osille muutoksesta. Olen parin vuoden ajan etsinyt sopivaa kenkäkaappia eteiseen mutta yksikään ei ole ollut mitoiltaan juuri passeli. Isäntä heitti kevättalvella ajatuksen, että pitäisikö sitten tehdä koko kaappi itse. Siitä se sitten lähti ja käänsin katseet sopiviin materiaaleihin. Siitä naapurimaan sinikeltalogoisesta huonekalukaupasta löytyi halpa kenkäkaappi, joka hankittiin osaksi uutta viritelmää. Torista löysin puisen kenkähyllyn, josta saatiin rimat. Uutena ostettiin rautakaupasta puulevyä, josta tehtiin kansi ja ritilähyllyn pystysivut. Kaapin päälle mahtuu talveksi aikamoinen kuorma pelakuita ja hyvällä tuurilla vanhaa kukkahyllyä ei enää edes tarvitse. Niinpä lattiapinta-alaa jää enemmän vapaaksi. Vanha, pienempi kenkätelinekaappi eteisen eteläseinustalla jää edelleen käyttöön, joten sen päälle mahtuu myös muutama ruukku.

Kaappiin menee piiloon lasten kausikenkiä, avohyllylle kuhunkin vuodenaikaan aktiivisemmassa käytössä olevat kengät.

Kommelluksitta ei tämäkään projekti edennyt. Itse rakentaminen sujui todella helposti, jopa ilman mittausvirheitä. Kaappi asettui hyvin paikoilleen ja ikkunakin mahtuu aukeamaan juuri niin kuin suunniteltiin. Lämpöpatterin pistokkeen saa tarvittaessa kaappia siirtämättä kiinni tai irti eikä oikean reunan alle jäävä käytävämatto aiheuttanut ongelmia, kun muiden jalkojen alle laitettiin paksut huopatassut. Kaksi maalikerrosta tulivat siististi ja jättivät juuri sopivasti puun kuvioinnin kuultamaan kevyesti läpi. Sitten tuli se mutta. Halusin kanteen vielä tasaisemman pinnan, jotta se olisi helpompi pitää puhtaana. Kuiva puu imi ensimmäisen maalauskerran sen verran tehokkaasti sisuksiinsa, että pinta ei tasoittunut toisella maalaamisella riittävästi. Maaliakaan ei välttämättä ollut riittävästi, kun yritettiin estää valumia. Siispä vielä pieni välihionta ja uutta maalikerrosta pintaan. Viimeisen pensselinvedon tehtyäni huomasin, että tuulenpuuska oli puhaltanut avoimesta ikkunasta pieniä, mustia hiukkasia tuoreelle maalipinnalle. Muutama lähti puhaltamalla mutta en uskaltanut loppuja kaivella, ettei koko pinta menisi pilalle. Tunnin päästä roskaantuneen pinnan kruunasi eräs perheenjäsen, joka meni pahaa-aavistamatta tökkäämään sormensa kosteaan maalipintaan. Neljäs kerta toden sanoo? No ei, vaikka maalasin vasta kun ikkunat oli kiinni, isäntä lähtenyt töihin ja lapsilla sekä Karolla oli ehdoton pääsykielto eteiseen. En tiedä, oliko maalissa joku minimaalinen kupla vai pensselissä roska, mutta yhdessä kohdassa on selvästi joku ongelma, vaikka maali ei ole vielä edes kuivunut. Sormenjälkikin näkyy kuultavan läpi. Kaiken pilaava Remonttimörkö 1, amatöörit 0.

Päivän kärhökuvaksi iloisesti yllättänyt 'Warszawska Nike', joka jurotti koko viime kesän eikä ole tänäkään vuonna kasvanut kovin reippaasti.

Täällä on ollut vihdoin peräti neljä sateetonta, aurinkoista hellepäivää, vaikka monena päivänä olisi ennusteiden mukaan voinut sataa vähintään pikkuisen. Olen nauttinut säästä täysin siemauksin ja luin jopa kirjaa patiolla aurinkovarjon alla löhöillen, kun oli liian kuumaa ja paahteista puuhailla muuta. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että siitä lystistä on tulossa loppu. Elättelen koko ajan toiveita siitä, että ennusteissa povatut sateet edelleen kiertäisivät meidät. On kivaa, kun maa ja kasvit pääsevät välillä kuivahtamaan ja sadevesisäiliöitä saa tyhjentää ihan oikeisiin kohteisiin eikä johonkin jorpakkoon. Nyt lähden nauttimaan vielä hetken aikaa auringosta ennen kuin taivaalla uhkaavasti lipuvat pilvet peittävät sen.